Koska mun elämässä ei tapahdu mitään, vastailen mielelläni aamuyöstä tuleviin puheluihin ja viesteihin. Minusta on tullut sillä tavalla herkkä, että vaikka puhelin on yleensä äänettömällä, tunnen sen värinän luissani. Tämä aamu on siitä poikkeuksellinen, että puhelu tuli kesken unen, jota näin puhelimesta.
Unessa naisystäväni kertoi omahyväisesti, kuinka hyvä miesystäväni on piinannut häntä öisillä puheluilla. Monta kertaa. Olin vähän vittuuntunut tästä tiedosta ja etsiskelin juuri asianomaista miestä vastaamaan teoistaan ja olin tarrautumassa häntä kurkusta kiinni, kun puhelin soi. Sori uni, mun on pakko ottaa tää...
Kyllä mä yleensä tiedän, ettei kyseessä ole mikään hätätilanne, mutta nyt olin ihmeissäni. Tarkistin asian, ei, kaikki on hyvin. Mut ei nyt sit kuitenkaan...että oliko paha paikka soittaa? No ei nyt varsinaisesti, onhan tässä jo melkein aamu. Ihan vaan nukkumassa olin. Siinä sitten vaihdeltiin muutama sana ja mies heräsi kysymään, että missä me on tavattu. Kuka sä olet?
Se oli aika osuva kysymys. Kerroin että kun joku ottaa asiakseen soittaa tähän aikaan, on parasta ymmärtää, että mulla on aikamoinen etulyöntiasema vastata mitä vaan. Varsinkin kun mies on kaupungissa X ja aamukännissä ja minä toisessa kaupungissa ja selvä kuin vesi. Mies ymmärsi. Ja muisti heti kuka olen. Sanoin että se johtuu nuotinvaihdoksesta äänessä. Laiskan uninen ja kehräävä huolinuotti vaihtuu nyt normaaliin. Se sanoi että mulla on hyvä aamukahviääni, sen soundi, vähän narahtava, mutta hirveä. Arvelin ääneen, että miehen on oltava jonkinlainen masokisti. Mutta ei mun ääni ollutkaan hirveä vaan pirteä.
Lopulta siitä oli ihan hyvä että soitti minulle. Kun puhe kääntyi siniseen tappiin, kerroin että kirjoitan kaiken ylös ja lähetän maailmaan, heti kun puhelu loppuu. Ei sekään sitä haitannut. Siinä sitten puheltiin, kuinka raskasta töissä on ja siitä, että säästän parisuhdeneuvonnan myöhempään, tai ainakin siihen, että naisystävä on mukana puhelussa. Yritin varovasti myös ehdottaa, että voisi yrittää saada sitä tukea jaksamiseen vaikka kotoa. Ongelmia on sielläkin. Siellä ei muuta olekaan. Taivaan sinestä, enkeleistä ja muusta sellaisesta puhuttiin vähän lisää. Lopulta mä lupasin lähettää sille suojelusenkelin sinne jonnekin, kunhan se vaan menee nukkumaan. Sanoin että tällaisena yönä on vaikea saada enää kunnollista, voi joutua turvautumaan eläkeläisreserviin. Lähettäisin vaikka omani, mutta se on kyllä sellainen työtävieroksuva hylkiö että oksat pois. Tai siivet.
Join puoli kupillista aamukahvia, katsoin ikkunasta taksit ja aurinkoa joka pilkisti. Sitten ajattelin. Että on epäreilua, ettei minulla ole ketään omaa jonka kanssa olla jatkuvasti ongelmissa. Että joskus miehet tosiaan soittavat, puoli vuotta ja kaksi viikkoa myöhässä. Ei sellaista oikein voi odottaa. Ja että elämänhallintani on kyllä ihan vitussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti