Jotkut päivät on ylipitkiä ja viikot venyvät vuosiksi. Jos lukisin taas ja vielä horoskooppeja, siellä varmaan lukisi, että energiatasosi on positiivisesti vituillaan ja ylikuumentunut, koska taivaankappaleista osa on kylmiä ja osa kuumia, mutta että onnistut kaikessa mitä tai ketä keksit säätää, joten anna mennä vaan. Ja että taivaankappaleet (ts. universumi) on ehkä viimeinen asia, joidenka varaan nyt laskea taakkansa. Taakka kannattaa viedä elävän lihan äärille, ihmisen jalkoihin. Mutta että jatka vaan, hyppimistä seinälle ja istu välillä itkemään jos itkettää.
"Tee jollain keinolla tästä päivästä tavallista löysempi ja anna itsellesi lupa nauttia vapautuneesta ajasta. Luvassa on mukavia pieniä yllätyksiä jokaiselle, joka pystyy seuraamaan hetkellisten haaveiden viitoittamaa tietä. Ole tänään Camel-boots nainen tai -mies joka kulkee ihan omia polkujaan ja nauttii siitä. " (astro.fi)
"Eräs ihminen kietoo sinut pikkusormensa ympärille. Ja miksipä sinä rupeaisit vastustelemaan, sillä harvoin kohtaat noin sinulle sopivaa henkilöä." (iltasanomat.fi)
Ei ole paljoa itkettänyt. Viime yönä neljän pintaan itketti. Vähän aikaa. Istuin perse jäätyneenä kävelykadun penkkiin, viitsimättä ottaa enää askeltakaan. Ajattelin että istun tässä polttamassa tupakkaa, kunnes kaikki voimani ovat palautuneet ja pääsen pahasta. Universumi puuttui peliin ja tiputti taivaalta saman lihaisan tekokuun, joka jo kerran tällä viikolla pelasti yöni.
(Oon pahoillani että joudun näin naamioimaan näitä ihmisparkaraunioita, mutta se ei saa tunnistaa tästä tekstistä itseään, koska se alkaa heti luulla olevansa sellainen tyyppi, että siitä kirjoitellaan kaiken maailman fiktiota blogeihin. Kenestäköhän mä nyt oikein puhun? Just aamulla mietin, että pitäisiköhän mun tästä lähin sanoa kaikista vaan, että mies tai nainen. Tai elukka. Uros tai naaras. Mulla on myös termistöä valmiina tietynlaisille naisille, mutta edes sitä termiä ei voi julkaista, koska se on liian osuva. Vuori sanoo että termin edustajat oksettavat sitä, mutta mä sanon, että ne lähinnä pelottaa tai saa mut varuilleni. Ja mähän en normaalisti pelkää mitään, paitsi tietenkin kaikkea. No pimeää en kovin paljoa. Pimeä on hyvä. Pelkään hetkeä jolloin alan avautua tietyn termistön edustajille ja se on sitten menoa.)
Tekokuu siis tipahti taivaalta mun viereen ja alkoi nauraa mulle päin naamaa. Sitten se poltti tupakkani ja sanoi, että älä saatana itke. Sitten se sanoi että no itke vaan. Mä sanoin että vittu mä tässä sun nähtes mitään ala itkeen. Sitten se kysyi että no mitä sä itket. Että jotain mitä tuolla. Mä että missä tuolla, saatana en. Sitten se otti mut kainaloon ja mä melkein menin. Kyllä oli helpottavaa keskustella syvällisesti jonkun kanssa joka todella ymmärtää mua. Ja joka ei välitä minusta yhtään tai jollain tavalla hyvin vähän. Niin vähän, ettei sitä huomaa.
Ilta ja edeltävä päiväkin oli ollut jotenkin raivostuttavan raskas ja samalla hauska. Ylenpalttista kaikkineen. Olen kuullut viime yönä niin monta kertaa sanan ihana tai rohkea tai kateellinen, etten oikein osaa suhtautua itseeni ilman, että pyydän ensin nimikirjoitukseni ja otan meistä vielä yhden selfien. Mutta siis mielelläni haudon jokaista halia ja silitystä loputtomiin, koska olen vaan ne ansainnut. Tai siis en ole. Ei niitä ansaita.
Joskus keskiyön jälkeen yritin muuttua zombiesta takaisin söpöksi normiprinsessaksi, koska mun kauhistuttavaksi tarkoitettu ulkomuotoni sai muutaman tyypin ihan sekaisin. Yksi seurasi mua bäkkärille asti ja ryhtyi innolla kiskomaan oluttani. Pahalta näyttävä fonisti teki siitä sanallista hakkelusta. Sillä aikaa yritin hipsiä kellarista takaisin valoon, mutta tyyppi ehti lähteä perään. Siellä se juoksi mun perässä käytävässä ja huusi että odota, odota! Menin vessaan piiloon ja luulen että mies eksyi kellariin. Se saattaa olla siellä vieläkin.
Ei se mitään, sillä seuraava polvistui eteeni. Kerroin sille kaiken. Ettei minusta ole nyt mihinkään, ei minua kannata yrittää, musta ei saa iloa yhdeksi yöksi, ei kahdeksikaan. Mä en jaksa, mua ei huvita ja mun päivä on hirmumyrsky. Sitäpaitsi sä et edes ala K:lla. Mies polvistui lisää. Sen mielestä kannatti silti yrittää. Koska olen vaan niin kaunis. Ja nainen. Ja koska mun huulet. Silmät. Poskipäät. Ja veri. Koska olen niin verinen. Se ei ollut mitään runoutta, minä olin oikeasti veressä. Sanoin että laita tuo kirjallisena mun sähköpostiin, niin luen sen sitten aamulla. Ja tosiaan, aamulla luin sen sähköpostistani. Ja ehkä mä jo keskiviikkona jaksan mennä sen kanssa kahville. Ajattelen yhä, että positiivisen kautta. Mä en menetä mitään, jos saan hyvää kahvia.
Tyhmää vaan jotenkin, että tällainen käsittämätön kiinnostus lihaani ja vertani kohtaan tapahtuu juuri nyt, kun se kiinnostaa itseäni niin häviävän vähän. Meneekö multa kaikki mahdollinen huippumuna ja rakkaus ja ihan kaikki tässä rytäkässä ohi suun? Ei varmasti mene, jos en asennoidu siihen menetyksenä.
Aamuyöllä mietin, kuinka hiljaa mun iho onkaan. Nukuin rauhassa tekokuun lähellä. Se nukkuu aina hiljaa. Jos se kuorsaa, se kuorsaa tosi hiljaa. Senkin iho oli hiljaa. Mietin että miten voisi sanoa kivasti, että tykkään tällaisesta arkisesta haluttomuudesta. Viileät ja nihkeät ihot saattaa hipaista toisiaan, mutta kukaan ei reagoi niitten nihkeilyyn. Mikään ei syki tai herää. Sitten ajattelin, että tässä on kaunista se, että me oikeesti levätään. Ja mä saan olla rauhassa ja silti melkein kuulen jonkun hengityksen. En sanonut mitään.
Kävin kaupassa ja tein sille jauhelihakastiketta. Se sanoi että kiitos, oli tosi hyvää ruokaa. Minä sanoin että kiitos kun vittuilit minulle yöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti