Vitusti verta

Taidan olla iloinen tästä helvetinmoisesta reilusta viikosta universumin räsynukkena. Olen singottu jonnekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Juuri nyt on pakko myöntää, etten edes tiedä minne. Myönnän senkin, etten ole edes huolissani. Vielä. Tai vähän olen, mutta samalla uteliaisuus kasvaa. Parina viime päivänä on myös uneliaisuus kasvanut ja tänään illalla aloin vihdoin nähdä unta.

Se olikin aikamoista mustaa mättöä se uni. Ryömin pimeässä ja märässä tunnelissa ja kerroin ääneen itselleni ja ehkä jollekin näkymättömälle mitä nyt tapahtuu. Aloitin miehestä, tietenkin. Unessa kaikki alkoi siitä kun mies lähti, se merkittäköön hänelle rastiksi seinään. Minulle merkittäköön rastiksi seinään se, että jaksan kontata pimeässä ja märässä ja puhua ääneen.

Nyt tuntuu, että viime lauantaista on ikuisuus. Siitä on tosiaan muutama päivä. Kummallista. Silloin lähti tekokuu, jauhelihakastiketta suupielissään. Minulla oli hyvä mieli ja vittuilun jälkeisiä voimavaroja. Jotain kuitenkin myllersi sisällä. Kivun ja veren sekavaa yhteistointa. Mietin, olisiko perjantain ja lauantain välisenä yönä esiintynyt voimattomuus sittenkin ruumiillista. Jotakin mistä pitäisi olla huolissaan. Väsymys jatkui, mutta ajattelin, että minulla on monta syytä olla väsynyt. Erittäin väsynyt. Ja voimia levätä.

Sunnuntaikin kului levon merkeissä. Aloin kuitenkin vuotaa enemmän verta. Sitten vähän enemmän. Sitten paljon. Ja sitten hyytynyttä verta ja tuoretta verta. Sitten tuli kipu. Sellainen pieni, joka kasvoi sunnuntain ja maanantain välissä valtavaksi viilloksi ja rampautti.  Säästän meidät kaikelta tältä vereltä. Omalääkärini jolle eriskummalliset selviytymisseikkailuni ja koepalainhoni alkavat olla jo tuttuja, torui minua reippaudesta ja passitti sairaalaan. Sairaala ei päästänyt minua ulos ollenkaan, vaan kaapi sisältäni näytteet verestä ja limasta ja lihasta ja kivusta. Se pakkasi minut sänkyyn, pumppasi täyteen kipulääkettä ja ojensi käsiini television kaukosäätimen ja voileivän. Sitten se sanoi, että lepää, jatketaan tätä huomenna.

Mun sisälmykset on sotkussa. Ihan veressä ja sairaat. Minulla on ehkäkasvain, ehkäjokumuukasvain, jotain ihmeröpelöö, ehkä jotainmuuta ja jossain ontelossa jotain nestettä ja kohta tiedetään enemmän. Seuraavan kolmen viikon projekti on saada verenvuoto tyrehtymään. Saan tyrehdyttää sitä kotona, koska enkeli tuli pelastamaan mut. Sillä oli kylkiluu murtunut ja se toi mulle kukan ja hali mua niin, että alkoi itkettää ja saattoi pois sairaalasta ja huolehti kaiken kohdalleen. Mä olen just niin vahva kuin läheiset naiseni on.

Universumi muistutti meidän leikistä aika hauskalla tavalla. Odotin enkeliä sairaalan pääovella ja polttelin siinä norttia. Jalat melkein kantoi jo. En heti tunnistanut Unelmieni Prinssiä joka tuli kohti. Voi johtua siitä, etten ole nähnyt sitä tai kuullut siitä pihaustakaan puoleentoista vuoteen. Yritin ihmetellä mitä se siinä tekee. Suklaarasia kainalossa. Saatoin kysyä, että onko se mulle. Se oli kuulemma jollekin kuolevalle. (Kuka vie kuolevalle suklaata?) Prinssi kysyi mitä mä teen siinä. Sanoin että mä kotiudun. Se kysyi mikä mulla on tai miksi. Vastasin että mä elän.

Nyt keitän vähän kaakaota ja syön suklaata. Teen siitä kaakaosta sellaista irstaan paksua velliä, koska eihän sitä milloinkaan tiiä milloin musta aika jättää. Oon ainakin juonut tarpeeksi kaakaota sitten.