4.10.2016


Olen yhä osittain Hermoloma Helsingissä-viikonlopun kynsissä, vaikka lapset ovatkin ansiokkaasti vieneet päiviä absurdin arkiseen suuntaan. Oli jo aikakin taas tavata omat ihmiset, sellaisetkin, joiden näkemisestä on vuosia aikaa.

Perjantain vietämme N:n kanssa nautiskellen K:n vieraanvaraisuudesta. Määrällisesti emme pääse uusiin alkoholin väärinkäytön sfääreihin, mutta luulen että tervehenkinen väsymys ja leppoisa seura itsessään, saavat meidät loikoilevaan nousuhumalaan. Pidän vaatimattomista ja rauhallisista illoista ja niitä seuraavista kiireettömistä päivistä. Vaatimattomuus on sitä, ettei vaatimuksia ole. On laiskoja tai teräviä sanoja elämästä, taiteesta ja kirjoista tai levystä. Puhetta ja kirjoituksen lukemista. Sitten on gin tonicia, homejuustopiirakkaa ja punaviiniä. Muuta ei tarvita. Yön pimeys, pari tähteä, vähän musiikkia ja kiitokset Tekokuulle. Kävely yöhön valmistautuvan kaupungin läpi kotiin. Poissa ovat yöt jotka ovat muuttuneet aamupäiviksi tai illoiksi ja joiden jäljiltä itsemurha on jo puoliksi tehty.

Aamulla suunnittelemme toimeliaan päiväohjelman. Sitten haemme lähikaupasta herkkuja ja lähidivarista kirjoja ja makaamme, luemme, syömme ja nukumme koko päivän ja osan iltaa. Yöllä N nukahtaa jonkin nettisarjan ääreen ja minun päälleni kopsahtaa John Irving. Suunnitellusta päiväohjelmasta ei toteudu yksikään kohta.

Kun ihmisvihaltani ehdin, nautin näistä kohtaamisista paljon. Minulla on ihmisten kanssa muistoja, joita en edes muista. Saan niitä vähän takaisin. Muistamme unohtuneita ihmisiä, kuolleita ihmisiä ja niitä, joiden toivoisimme unohtumisen lisäksi olevan kuolleita. No ei näin. En juuri nyt toivo kenenkään kuolemaa. Miksi toivoa, kun se kuitenkin kohta kuolee.

Tapaan vielä erikseen Tekokuun ja P:n. Kirkkaassa syysauringossa ihastelen määrätietoista harmaata, joka vielä jonakin päivänä nappaa Tekokuun kokonaan. Tökin harmaita kohtia parransängessä, mutta Tekokuu on cool. Pidän näistä puolisisarellisista hetkistä, joihin ei liity mitään miesnaistuskaa. Poltamme tupakkaa ja aurinko paistaa. Yksinkertaista. Parasta.

Hauskinta on kuitenkin tavata P. Edellisestä kerrasta on vähintään kuusi vuotta. Siinä välissä on tapahtunut kaikki, mutta meillä ei nyt aika riitä siihen kuin pieninä välähdyksinä. Tämän kohtaamisen jälkeen tuntuu, että meillähän on taas aikaa. Vain P:n kanssa voi puhua Lissabonista niin, että Pessoa ja Saramago ovat ymmärrettävästi läsnä. Torkun yöbussissa kotiin ja herään kolmesti hymyilyyni. Se on todella harvinaista. P sanoo myöhemmin, että pitkästä aikaa tuli selväjärkinen olo. Koko päivän oli kirkasta ja lämmintä. Niin ilma kuin ihmisetkin.

2 kommenttia:

  1. -kummitus-4/10/16

    Ihmeellinen kohtaaminen kohtaamatta. Ja tarve laittaa viesti - alitajunta taisi tietää enemmän kuin minä.

    VastaaPoista
  2. Mä olen itsekin tästä vielä ihan hymyissäni. En vielä osannut kertoa, että kohtasin kummituksenkin. Yllättäen monella tasolla.

    VastaaPoista