2.1.2018

Kannibalismilupaus





Tämä taitaa olla jo myöhäistä, mutta haluaisin nyt joululahjan. Sellaisen jonkun vehkeen joka pilkkoo, suikaloi ja raastaa kaiken, tai ainakin auttaa siinä. Se tekee myös sitruunan kuoresta raastetta, ilman että raastajan liha raastuu sinne sekaan ja täytyy hävetä sitä, kun oma veri sekoittuu tuorejuustoon ja valkoinen (nyt jo vaaleanpunertava) juustokakku pitää naamioida vaapukoilla, granaattiomenalla ja viikunalla.

Sekosin välipäiviksi ja jo ennen sitä ruokakokeiluihin, joiden jäljiltä läskileirille palaaminen tuntuu työltä. En ole tehnyt minkäänlaisia uudenvuoden lupauksia, vaikka olen niitä miettinyt samaan tapaan kuin kaamosmanuaalia. Kuukauden vegaanius tuskin tekisi minusta parempaa ihmistä, tipaton tammikuu sujuu varmaan vanhalla rutiinilla ja ylenmääräinen sokeri on ollut pannassa jo pidempään. Uudenvuoden aattona siivosin sikailujoulun jäljiltä jääneet namut pieneen kassiin ja lähetin ne lapsen isän mukana pois. Lapsen isä toi tuliaisiksi tummaa suklaata, joten melkein tasoissa mennään. Kuka yrittää tappaa kenet? Teen suunnitelman lahjasuklaan vuotta varten. Lupaan että se on vielä maaliskuussa avaamattomana piilossaan.

Hauskinta lomapäivien viihdettä, ovat olleet pitkään jatkuneet painajaiset. Yleensä tiedostan uneksivani ja mainitsen siitä ääneen tai pyydän että katsotaan vielä vähän. Nämä ovat kutkuttavia hetkiä. Olen paras turvani, nyt kun olen tottunut hieman luottamaan lisää painajaisia mankuvaan itseeni, joka kannustaa uneksivaa minua olemaan rohkea ja utelias. Olen alkanut uskoa, että kiduttamallani kuusella on tekemistä tämän asian kanssa.

Jokunen yö sitten näin hienon painajaisen järkyttävästä ruoka-annoksesta. Kokonainen herkuilla täytetty nainen lipui valtavassa mikroaaltouunissa kohti minua. Se tuli kirkkaudesta, valkoisena, ruumis täynnä erilaisia palkeenkieliä, joiden sisältä paljastui erilaisia naposteltavia herkkuja. Vasta kun nainen oli tarpeeksi lähellä, ymmärsin hänen olevan vielä elossa. Hän hengitti, ruumis kohoili tuskin näkyvästi. Sanoin ääneen, että tämä alkaa olla liian paksua, tässä kohtaa voisin lopettaa katsomisen, vaikka kaunista onkin. Ääni takaani sanoi, että tämä tässä juuri onkin se juttu, että nainen pysyy hengissä. Uni on pyörinyt päässäni jo useamman päivän, joten päästän sen avainunieni joukkoon. Se nainen on varmasti minä. Jos unohdan pelkän painajaismaisen visuaalisen näyn, niin uni oli kaikessa kammottavuudessaan kaunis ja rauhaisa. En päässyt niin pitkälle, että alkaisin ruokailla elävä minä lautasenani, mutta siihenhän tämä varmasti menee. Kaikki palkeenkielet lienee toisaalta haavoja, mutta kaikki ne herkut mitä nainen kantoi sisällään, ovat merkki siitä, että kyllä tästä naisesta riittää vielä vaikka mihin. Onhan se vähän minäkeskeistä syödä itsensä elävältä, mutta epäterve itsekkyys voi pieninä annoksina olla mitä suurinta herkkua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti