1.4.2018

Ainakin neljän tunnin päiväunet ja oikea korvani




Kuinka vaikeaa voikaan olla juhliminen! Olin eilen jo tehnyt päätökseni ja hyvillä mielin valmistauduin iltamiin. Tiesin saavani olla parhaassa mahdollisessa seurassa, omassani ja kaikkien muidenkin. Ajattelin ensin loikoilla ihan pienen hetken sohvalla, venyttää itseni valmiiksi ja skarpiksi.

Nukuin reilut neljä tuntia putkeen, lopun iltapäivää ja alkuillan. Heräsin kylmään kuolaan molemmilla poskilla, raukeana kuin hylätty kuminauha, tukka öljyisessä takussa ja varpaat umpijäässä (ikkuna oli pikapäikkäreiden ajan samalla tavalla selällään kuin minäkin). Juhlat olivat alkaneet ajat sitten. Onnistuin pesemään itseni, melkein meikkaamaankin ja hakemaan vielä matkan varrelta kaksi keskiolutta (20:58) pahimpaan viinanhimoon. Ovella emäntä otti minut syliin ja nauroi tyytyväisenä imitoidessaan samalla huteraa olemassaoloani. Että voi kun oot vieläkin ihan zombie, etkä osaa oikeen pysyä pystyssä tai kävellä!

Loppurutistuksena hiippailimme kotibaariin, joka avasi ovensa eilen, remppakuukauden jälkeen. Sen uusi konsepti on kieltämättä pelottava. Sellaisia drinksuja, joiden valmistamista katsellessa hikoilin, kun pelkäsin että baarimikon hyppysissään vaalima pensasmustikka lentää väärään paikkaan ja mennessään räjähtää jonkun hienon rouvan rinnuksille tai vadelma uppoaakin juomaan tai sen sisältä kiemurtelee ulos pullea mato. No, jos kiemurtelisi, se alkaisi laulaa Somewhere Over the Rainbowta, niin loppuun asti mietittyjä olivat uudet fiinit drinksut. Tilasin keskioluen. Baarimikko unohti laskea sen, joten sen osan minkä se muisti laskea, sain ihan ilmaiseksi. Eli mikään ei ole oikeastaan muuttunut.

Pari pikkujuttua on vaan ehostunut tai tehostunut. Pidän kotibaarin uudesta turkoosista sävystä ja tiiliseinän terhakammasta näkyvyydestä. Ja tietenkin ikkunoista, joita olen odottanut jo vuosia. Ei niistä vieläkään näe ulos, mutta ne näkee. Jo se suo illuusion jossakin häämöttävästä avuruudesta. Ja ihaninta oli tietenkin, että heti kun menin sisälle, minulle kerrottiin etä tekemäni vessakyltit on säilytetty! Ne on vain liimattu tiukemmin kiinni. Avajaisillan ihmisistä suurin osa oli tuttuja, mutta joukossa oli jokunen turisti. Uskon että pääsemme heistä ajan kanssa eroon. Vain kestävimmät ja parhaimmat jää. Uudella baarimestarilla on tietenkin edessään rankat ajat, kun opettelee meidän huonekalujen tavoille ja tutustuu oikkuihimme. Saisinko litran maitoa, mukaan kiitos, ilmaiseksi. Puhun  nyt itsestäni kuin kävisin baarissa useinkin. No en käy. Säilyttääkseni kanta-asemani minun täytyy siis alkaa käydä vaikka väkisin. Olen minä siellä ennenkin tehnyt töitä/neulonut/kokoustanut ja ollut maanpaossa.

Se vähän huvitti, että kun pää soitti sitä Kauko Röyhkää, niin jotenkin Kauko Röyhkäkin oli löytänyt tiensä kotibaariin. Pääsin myös yksinäisyyden ytimeen, tai sanallistamaan sitä M:n kanssa. Se oli virkistävää ja vittumaista. Kun molemmilla on sama kela päällä, ei tarvitse kalastella myötätuntoa tai kierrellä ja kaarrella. Puhuimme siitä yksinolemisen nautinnosta, tai omasta epäröinnistäni sen suhteen. Minulle se taitaa olla suurempi kuin M:lla, mutta M kiteytti yhden osan siitä aika hyvin. Jos ei olisi niitä pätkiä elämässä kun EI ole yksin, olisi se yksinäisyys silloin nautittavampaa.

Olin jo lähdössä kun I tarttui (luvallani) korvaani. Tämä oli kyllä jännintä pitkään aikaan. Se sanoi että onkin halunnut päästä käsiksi juuri minun korvaani. Sitten se alkoi hieroa. Pää räjähti. Veri kiersi korvasta polviin asti ja minulle tuli tosi kuuma. Yhtäkkiä olin täynnä energiaa ja hehkua. Kävelin ulos, rantoja pitkin kotiin ja korva oli kuin tulessa. Minulla oli huppu päässä ja tuntui että koko pää syttyy kohta palamaan, palan soihtuna tässä rannassa ja hymyilen vaan. Jäin sinne seisomaan, katsomaan hienoa utua järvellä ja viilenemään. Ehkä se ihmeellinen vireys oli pitkien päiväunien, ystävien, raikkaan ulkoilman ja korvahieronnan yhteisvaikutusta, mutta olin vielä puoli neljältä aamulla hyräilevän hyväntuulinen ja tekeväinen.

Nukuin muutaman tunnin ja kokeilin varovasti korvaani. Sitten hieroin sitä. Sitten hieroin molempia korviani yhtäaikaa. Virtaus ei ollut niin voimallinen kuin toisen kosketuksen aiheuttamana, mutta tuli se sieltä kuitenkin. Sillä vireydellä koin äkillisen tarpeen katsoa pitkästä aikaa Easy Riderin ja syödä hirvittävät määrät sushia. Niin myös tein. Sushi oli vähän feikkiä, mutta ajoi asiansa. Koskaan ei voi tietää mihin joutuu, jos viitsii edes kerran päivässä herätä ja olla olemassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti