25.4.2018

Psykoosipiuhaa



Aikatauluni ovat jännästi liittoutuneet sekamelskaksi. Sellaisiksi kivipaaseiksi jotka muistuttavat dominoefektillä romuttunutta Stonehengeä. Ajattelin olla elintärkeä ihminen ja kiireineni tulvia pahemmin kuin Pohjanmaa, mutten jaksa listata hetkittäin sekopäistä yritystäni venyä kaikkeen. Mutta vinkkinä tuleville sukupolville ja eritoten itselleni: 22 tunnin työpainotteiset päivät ovat liian pitkiä.

Tärkeämpää on nukkua tunnin verran pommiin, istua muutama tunti rauhassa, juoda niin monta kupillista kahvia loppuun kuin haluaa ja hengittää. Sen sijaan että yrittäisin juuri nyt muistaa mitä kaikkea olen unohtanut, varastan muutaman tunnin omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ilman sitä tulee ruumiita. Teen myöhemmin iltavuoron ja heti kun olen juonut kaiken tarvitsemani kahvin, jatkan meditointia tiskaamalla käsin. Sitä varten minulla on varattuna sormissa paperihaavoja, joista yhdestä vuotaa vielä verta. Ei saa olla liian hauskaa.

Saatoin lukea muutama päivä sitten artikkelin naisesta, joka tekee ainakin yhtä työtä, kahta tai kolmea tutkintoa, hoitaa lapsensa ja ties mitä siinä sivussa ja on urheiluhullu. Ruokahuollon suhteen se laistaa, turvautuu kai hetkittäin eineksiin. Meinasin romahtaa. En tiedä olisiko elämäni helpompaa jos olisin sellainen nainen seuraavat kuusi kuukautta. Aina on jossakin joku, joka suorittaa yhdellä iskulla koko maailman, samalla kun oma elämä on hetkittäin sitä, että löytää edes toisen pinkinpunaisen villasukan ja tyytyy siihen.

Olen viikonlopun jäljiltä ihan onnekas ja iloinen. Sain Muusan ja Mentorin samassa paketissa, peräkkäisinä lähetyksinä. Sellainen käy melkein työstä, koska siinä on herkkä ja tunteikas sieluni lujilla. Kerroin polleana kanssaihmisille miten aina itken tämän Muusan laulun kohdalla, mutta nyt en ollenkaan ole sillä tuulella. Sitten itkin. Vuori ehti ennen biisiä empatiataputella käsivarteeni merkin myötätunnosta ja sitten se vaan oli taas siinä se märinä. Tällä kertaa ajattelin yhtäkkiä vanhenemista ja kuolemaa ja yksinäisyyttä. Tai ne tulivat mieleeni, kaikki yhtenä kuvana ja varoittamatta. Ajattelin varmaankin omaa välitöntä kuolemaani siinä paikassa.

Kuolema ei aina tule silloin kun sitä eniten odottaa, joten ehdin nauttia vielä Mentorinkin läsnäolosta. On varmasti väärin sanoa, että rakastan vähän sitäkin. Mentori on minusta kaunis ihminen eikä sitä tarvitse sen kummemmin analysoida. Kuinka voisikaan olla rakastamatta ihmistä, joka heti ymmärtää psykoosipiuhan merkityksen elämässä. Ehdimme hihitellä sille yhdessä alkuillasta. Tykkään löytää sanoja, olen niitten suhteen vähän naiivi ja rasittava. Ehkä salaa ja hetkittäin tykkäänkin itsestäni.

Luulen että pahinta stressinaiheuttajaa ja aikataulujen sovittelukauhua on se, etten koe koskaan varsinaisesti tekeväni mitään. Ja jos teenkin jotain, se ei ole koskaan riittävästi ja riittävän hyvin. Lisäksi on se kaikki sälä, mille ei oikeastaan voi mitään: toisten aikataulut, jo luvatut työt, maailma joka pyörii ilman minuakin mutta myös hetkittäin kanssani. Joku työjuttu paisuukin nelinkertaiseksi ja sen vieressä toinen kolminkertaiseksi. Sanon joo joo joo ja sitten onkin jo kauluri kusessa.

Se että teen erilaisia asioita ja vaihdan minuutissa maailmoja, on myös oma valinta. Ei saisi valittaa ja mennä joka päivä psykoosiin. Tänään yritän ajatella sen niin, että olen avaruussukkulan kapteeni, joka minuutin kuluttua on lastentarhanopettaja. Kyllä semmoinen homma saattaa välillä olla rasittavaa. Kuinka moni avaruussukkulan kapteeni edes on valinnut tällaisen "uran"?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti