Helsinki, Indonesia, Neulamäki ja Sale

Kaksi naista jutteli bussissa. He puhuivat miehistä, tietenkin. Ihan kauniisti. Siitä miten leskeksi jäävät miehet eivät vaan pärjää.

Toinen kertoi muuttaneensa Helsinkiin parikymmentä vuotta sitten. Naisen sisar oli juuri leskeytyneen, yksinäisen ja arjessa avuttoman miehen lääkäri ja vinkannut tälle vapaasta savolaisesta naisesta. Nainen oli sitten lähtenyt miehelle kaveriksi ja taloudenhoitajaksi. Nainen oli itsekin hiljattain eronnut, eikä hänellä ollut kummempaa syytä roikkua täällä. Hän lähti ja tuli takaisin. Mies taas meni takaisin jonnekin muualle, eikä nainen tiedä selviääkö mies vieläkään.

Illalla istuin baarissa tuttavani kanssa, hän näytti muutaman huikaisevan valokuvan Indonesiasta. Hän oli mennyt sinne tietyn aiheen perässä ja tehnyt hengästyttäviä havaintoja. Yksi kuvista syöpyi mieleeni. Pidän siitä, syöpymisestä ja siitä miten ihokarvani nousivat pystyyn katsoessani kuvaa.

 Puhuimme puolella sanalla juurettomuudesta. Sitä ei tarvitse liputtaa, kun kummankin juuret ovat vähän levällään. Puhuimme lapsista, siitä miten aika, avaruus ja itsekkyys muuttuvat niiden myötä. Kotimatkalla ajattelin, ettei juurettomuus ole niin paha asia, silloin voi juurtua mielensä mukaan, tarttua niihin kuviin mielessään.

Mietin mitä muuta mieleeni on syöpynyt, sillä sinne takertuu ja tahraantuu mitä milloinkin. Osa asioista häipyy ja haalistuu, mutta osa jää vaikuttamaan alitajuisesti ja jatkuvasti minuuteeni, elämääni, joskus valintoihini ja liikkumiseeni.

Joskus riittää että käy Neulamäessä. Mieleeni jäi sieltä kuva viime kesänä. Se ei ole ainakaan vielä muuttanut minua, mutta se on yhä haalistumaton.

Ei tarvitse mennä kovin kauas. Minäkin kävelen aina samaa reittiä Saleen ja takaisin. Samalla puolella tietä, ylitän kadun samalta kohtaa ja olen haluton poikkeamaan reitiltäni. Valitsemaan, näkemään ja tekemään toisin.

Ehkä yritin sanoa, että mikä tahansa pieni askel, voi olla valtava muutos ja valtava riski.