Olen ollut viikon saikulla. Olen vielä tänäänkin. Olen enimmäkseen opetellut nukkumaan ja voinut pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Olen ollut myös silmittömän iloinen ja onnellinen. Katsonut putkeen Leftoversin ekaa tuotantokautta. Neulonut villasukkia. Tärissyt ja halunnut kuolla itkuun. Pari päivää sitten huomasin, että en sekoillut kaikissa sanoissani ja muistin kaksi asiaa, jotka pitikin muistaa. En unohtunut minnekään, enkä itkenyt silmäystäkään. En ollut huonompi kuin kaikista huonoin. Nyt olen väsynyt ja varovainen. Turha yrittää mun varpaille. Voima alkaa palautua. Sillä voimalla ei vielä tapeta, mutta sillä voimalla saatan jaksaa olla herkkä, avuton, heikko ja tarvitseva. Hyi helvetti mitä sanoja.
Ystävät ovat salaa pitäneet minusta huolta. Takoneet lekalla päähäni todellisuuden harhaa. Ottaneet viereen nukkumaan. Laulaneet ja soittaneet ja puhuneet. Olleet hiljaa ja kysyneet varovasti kuinka voin. Juottaneet viinaa. Pakottaneet kahville. Ja lopulta yhdistäneet voimansa ja järjestäneet minulle yllätysjuhlat syntymäpäiväksi. Ei riittänyt, että olen jo kaksi viikkoa saanut lahjoja etukäteen, vaan koin elämäni yllätyksen, kun menin kotibaariin yhdelle. Ihan vaan Vuoren ohimennen houkuttelemana ja sen kanssa nurkkaan kyhjöttämään. Päässä ei meinannut millään naksahtaa, että baarissa on keskellä viikkoa liikaa ihmisiä ja minä tunnen ne kaikki ja sitten ne alkavat laulaa paljon onnea vaan. Halasin ne läpi. Kymmeniä haleja ja kymmeniä lahjoja. Sain kaiken mitä tarvitsen. Punajuuria ja heijastimen. Rukkaset. Suklaata. Kahvia. Sukat. Vatikaanin pappeja koko tulevaksi vuodeksi. Psykoterapeuttisen hoitosuhteen ja tarpeeksi kynsilakkaa. Ja vaikka mitä. Lahjoja löytyi halausten jälkeen maiharin hupustakin ja levitin saaliini baaritiskille. Muusa työnsi käteeni oluen. Tulin paikalle suoraan hieronnasta, joka sekin oli lahja. Koko kroppa, sydäntä myöten, oli ihan murskana. Tuntui hyvältä.
Pari iltaa tai alkuyötä olen lueskellut Psykoterapeuttista hoitosuhdetta. Sain sen lahjaksi - tietenkin Terapeutilta. Kerron tässä salaisuuden. Terapeutti ei oikeasti ole terapeuttini, mutta meillä on joskus ollut terapeuttisia hetkiä, ammentaessamme moskaa sielumme (lähinnä minun) pimeydestä. Tavallaan myös jakaessamme moskan, joka on meille pyytämättä annettu, yhteiseksi lahjaksi ja ihmeeksi. Nyt koulutan itsestäni epäpätevää keittöpsykoa potenssiin kaksi ja näen valoisampaa unta. Jossain on hetkittäin jo huominenkin, ei vain tämä loppumaton päivä, jonka armoilla kellun ja uppoan, kunnes horrostan puolituntiseni ja herään hengittämättömyyteen.
Osattomuudentuntoni on oman mielikuvitukseni ja väsymykseni aikaansaannosta. Olen samalla napsinut paskimmat sattumat sopasta. Minulla on ilmeinen kyky skannata ihmiskunnan liepeiltä kaikki hapertuneet puolielukat ja rikki menneet olennot. En tiedä pitäisikö sille jo tässä iässä voida jotain. Aina ei pääse pakoon, mutta rajoja voi paaluttaa. Terapeutti on muistanut kyllä kertoa, että olemme kaikki hulluja. Minulle tulee siitä aina hyvä mieli. Hulluudesta. Mietin sitä viimeksi tänään, kun kuuntelin Menneniä ja Nimetöntä, jotka uppoutuivat jonnekin Vesa-Matti Loirin nuoruuteen. Korvani menivät kiinni ja meditoin itseni psykoterapiakammiooni. Se on uusi paikka minussa. Olemassa vain unissa, joten minun täytyy vähän olla nukuksissa kun käyn siellä. Kaikki asiat eivät kestä päivänvaloa ja unettomuutta.
Miltä minusta tuntuu nyt? Olenko minä minä? Onko minun olemisellani mitään merkitystä? Onko tämä ollenkaan hyväksi minulle? Nämä miehet, joiden keskellä olen aina yksi pojista, eivät välttämättä olekaan se hyvä juttu elämässäni. Pitäisikö mennä käymään Espanjassa? Hankkiudunko tahallani sellaiseen seuraan, jossa saan kokea itseni täysin yhdentekeväksi? Sellaisessa seurassa, jossa naisilla on aina korkokengät ja irtoripset ja vähemmän terävä kieli ja enempi meikkiä, en voi ikinä olla muuta kuin yksi pojista. Onko tämä ikäkriisi? Nyt lopetan tyhmänä olemisen.
Sitten leivoin suklaakakun. Vähän naisenergiaa kehiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti