10.1.2017

Päiväkahvilla Jevtušenkon ja Hemingwayn kanssa



Minun paikkani tässä maailmassa on itkeä ilman varjoa.
Runous on usein hölynpölyä. Runous on hölynpölyä ja mökää. Kaikki samaa sanapaskaa. Antaa kirjainten kaartua. Työtä se vain on. Sekoitan sanoja päiväkahviini. Ne sulavat kermaan kuin voi, eikä niitä sieltä erota. Kevytkermaan kevytkirjaimia.

Melkein koko yön valvon ja aamulla vastaan puhelimeen. Arki puhuu, sen housut ovat revenneet persuuksista. Keitän kahvin ja tupakoin autuaana, ulko-ovi aukeaa itseksen ja sairas kissa karkaa.

Liukastelen katua, pitkää piikkisuoraa, vaikka voisin vain kiemurrella, kulkea mukavampaa reittiä. Se sisältää vähemmän piipitystä. Keskipäivä on täynnä juuri tälle ajalle ominaista harmaata valoa. Ei valoa, vaan valoisaa aikaa. Valo on jossakin muualla. Siellä missä se saa olla kuumaa ja seikkailla ruohikossa.

Ei tämän ehjemmäksi tarvitse tulla. Kissa pelaa kotona palapeliä. Postikortti Prahasta tipahtaa eteisen punaiselle matolle, eikä kukaan ota sitä vastaan. Paitsi myöhemmin, nostaa Kafkan jaloilleen.

Tehdäkö töitä vai palapeliä? Elämän suuria kysymyksiä. Suljemme oven ja aviomiehet oven ulkopuolelle.

- Tekisitkö nämä minun johtajan työt?
- Sisältävätkö ne exceliä?
- Sisältävät.
- Voisinhan minä.

Uusi aika. Aika joka mahdollistaa lähes kokopäiväisen palapelikolumnistin hommat. Carrie Bradshawin sinkkuelämäkolumnit. Joopa. Sinkkuelämää haudan takaa. Naurua. Oven takana odottaa päätöksen jälkeinen elämä.

Energia on kulunut valvottuun yöhön. Nyt on pakko. Mitä minä oikein kuvittelin. Kunnes saan taas kahvia, kulahtaneen turvavillatakin ja kovakantisia sanoja sylin täyteen. Nainen joka ei halunnut mennä Pariisiin, sanoi että hänen on nyt mentävä.

Pientenkin muutosten tekeminen on kamalaa. Varsinkin kuilusta käsin, mutta miten hyvin sydän päätösten jälkeen hakkaakaakaan (hieno sana). Kauhu ja ahdistus pitävät elossa, kohtu repeää, hysteria leviää aivokuoreen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti