13.7.2013

No hi ha laberint més clar


Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohde


Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohde


Puutarha, suojelukohteeni 

Mustarastaan pesä viiniköynnöksen alla

José 

Olen harrastanut kulttuuria. Ainakin noita Unescon aineettoman kulttuuriperintölistan kohteita olen tiiraillut ihan lähietäisyydeltä. Miten hei perse voi olla aineeton? Sehän on materiaa parhaimmillaan? Vai onko? Vai olenko mä nyt käsittänyt jotain väärin?

Olen oppinut käyttämään senttejä. Minulla on niitä pussillinen käsilaukussa. Se, että kaivelen niitä yksitellen esiin kassalla tai jonossa, mumisen itsekseni retardina, ei haittaa ketään, mutta jos erehdyn maksamaan kympillä 1,68 euron ostokseni (noin 2 kiloa kasviksia muuten saa tuolla summalla, saatana), saattaa kassa sihistä rumasti ja mulkoilla mustekalamaisesti. Alan saada selvää eleellisestä eleettömyydestä. Pieni hiljaisuus laskeutuu päälleni ja ympärilleni ja olen samalla sekä ilmaa, että valokeilassa, jossa tylsintä elämää viettävä osa jonoa pidättää hengitystään ja kassaneiti sylkeään.

Ei minulla ole kiire. Saattaisin oppia tavoille, jos olisin täällä pidempään. Eikä niitä tapoja noin vain opi. On turha esittää tajuissaan olevaa, kun ei sitä ole. Tosin täälläkin olen sulautunut sen verran massaan, että minulta kysytään tietä. Ihmeekseni neuvon sujuvasti. Minulta kysytään enimmäkseen tietä rautatieasemalle, tai mistä raiteelta pääsee johonkin toiseen paikkaan. Suuntia on kaksi. Ylös tai alas. Pohjoiseen tai etelään. Ja tuosta oikealle ja kannattaa mennä alikulkukäytävän kautta, sillä valoissa seisomalla myöhästytte junasta, senjora hyvä.

Asiakaspalvelu on raikkaan kirjavaa. Mulla on ongelmia Condiksen kauppiaan kanssa, sillä se ottaa jo hyllyjen välissä epäkelvot ruokatavarat pois. No xocolata! Mä yritän kuumeisesti lukea paketista, että mitäköhän tumma suklaa mahtaa olla katalaaniksi ja mietin samalla miten ilmaistaan positiivinen terveysvaikutus ja heitetään jokin tutkimuslinkki perään. En onnistu. No xocolata!

Suosimassani ravintolassa kahvi on hyvää, mutta palvelu murhaavaa. Ruoka on paskaa ja ylihintaista. Naapurin koirakin tekisi parempaa. Mutta kun iholla on 30 astetta, on kahvin melkein kiehuttava kupissa. José on ilmeisesti kuin ihmeen kaupalla säilyttänyt työpaikkansa. Se tiuskii, läiskii, heittelee, töksäyttelee ja murisee ja korahtelee. José enimmäkseen katselee pois tai halveksivasti kohti, kun yritän saada sitä tuomaan laskun ja pyyhkäisee pöydän nuijimalla ja hakkaamalla sitä rätillä. Tänään se yllätti mut täysin. Luulin saavani ekstralaskun, sillä palvelu oli erityisen pelottavaa. Eteeni läiskäytetyn lapun kääntöpuolella olikin Josén puhelinnumero. Nauroin hulluna. Kaikki pisteet Josélle.

Kirjakaupassa törmäsin oikeaan tätinationalistiin, joka värähteli inhosta tavatessaan minulle selvällä katalaanilla. Ei, me emme myy englanninkielistä kirjallisuutta. Ei. Salvador Espriu on katalaanirunoilija. Voi voi. En lannistunut. Menin seuraavaan kirjakauppaan. Tämän tädin kanssa puhuimme samaa kieletöntä kieltä ja hän esitteli minulle jokaisen Espriun teoksen. Siinä seisoimme alttarin edessä. Tämä kaikki on hänen, huokasi täti. Minä nyökyttelin liikuttuneena ja ostin kootut runot. Sinne meni viikonlopun ruokabudjetti. Se alkaa näin:

Entrada

Si de nou voleu passar,
Ariadna tornarà
a mostrar-vos el cami
que us permeti de sortir.
No hi ha laberint més clar.
Trobareu seients a mà
per als tristos i cansats.
Hom no hi sent miols de gats,
sinó molt nobles cançons,
trémolos d'acordions.
Quant al preu, tan mòdic és,
quo penso no cobrar res.

- Salvador Espriu

Oih, enää 627 sivua. Tämä on kaunista. Ei sokkeloa selkeämpää. Miols de gats.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti