Kuljen varovasti hautuumaalla. Sunnuntaiaurinko ja itsekin melkein hautavalmiit vanhat naiset kulkevat ohitseni, kuopivat maata ja huokaavat. Ne jotka voivat. Ne joilla ei ole rollaattoria. Minullakaan ei ole. Tunnen ruumiissani vanhan liikkeen, sen joka on ollut 16 vuotta poissa. Kipu ja polte ranteessa, pala kurkussa ja sydän jäässä. Minut voisi jättää tähän istumaan, katsomaan vanhaa vesitornia ja kun olisin poissa, ei kukaan muistaisi minun istuneen tässä. En ole missään, mutta juuri tässä kohtaa on maisemani selkeä ja terävä. Värit kohdallaan.
Joku on istunut ennen minua. Polttanut tupakan. Joku on jättänyt penkille kourallisen hiekkaa. Kosketan hiekanmurua ja sitten itseäni ja lopulta kynää. Poltan tupakan ja ajattelen hetken tuntematonta, samanlaista kuin itsekin. Yksin tässä, kaikessa, kaikkien jo menneitten joukossa, sulassa sovussa, tuntoaistikkaana. Kirjoitan sen ylös ja sitten itken. Papparainen pelargonioiden kanssa kääntää katseensa pois. Hautuumaalla saa rauhassa kuopia. Kukaan ei kaipaa kosketustani, mutta kynä ei koskaan sitä torju. Se ei syytä minua hulluksi ja kyltymättömäksi, ei naura toivottomalle halulleni ja sille, että yritän pitää siitä kiinni. Pitelen sitä. Kirjoittamatta. Se pysyy lähellä. Minä olen siinä kiinni.
Kun kosketus puuttuu, puuttuu kaikki. Ruumiista tulee jäsentelemätön sekasotku, kokonainen mutta tomuherkkä ja hauras. Vanha kipu kietoutuu molempiin ranteisiini. Se ei satu, se vain muistuttaa. Pitää hellästi kiinni. Annan sen olla. Ehkä se ketoo minulle uuden tarinan.
Yksinpuheluita ja puheita naisten kanssa. Elokuvia. Elämisen kuonaa ja punaviiniä. Yksinpuhelua saunassa, kietoutumista ei mihinkään, läheisyyden puutetta ja orastavaa epätoivoa ja leipomista.
Itken yöllä vessan lattialla, ettei maailma kuulisi miten palan rätisten. Kaikki maailman itkevät, hankkikaa lattialämmitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti