Paljon on vettä. Muusa sanoi, että on aika mielenkiintoista näinä aikoina lukea Tyttöä. Vastasin häpeästä punastellen, että en ole aikoihin kirjaillut tällaista paskaa. Eli jatketaan.
Mustan ja valkean välimaasto on harmain sävytetty, mutta tässä ne sävyt eivät toistu aivan sellaisenaan edes minulle. On elämää ja hetkiä, pakkotoistoa. On öitä ja päiviä, tahdonalaisia ja automatisoituja liikkeitä. Kääntyminen unissaan, kurottuminen jonkin puoleen, reisien avaaminen ja sulkeminen, makaaminen paikoillaan ja orgasmit, jotka saavat aikaiseksi nopean suonenvedon molemmissa pohkeissa. Jos olisin oikea nymfomaani, jättäisin syömisen ja juomisenkin väliin. Ehkä lopulta naimisenkin. Jossakin on pakko olla joku joka saa minut kokonaan.
Ja mitä uniini tulee, ne ovat totta. Suoritin tervehenkisen palautumiskeskustelun Muusan kanssa. Muusa oli soittanut ja laulanut juuri silloin kun siitä uneksin. Käykö teille muille usein näin? Näette unta todellisuudesta ja todellisuus muuttuu sen myötä hieman unenomaiseksi. On olemassa yhteyksiä ja kytköksiä, jotka ovat ihmeitä, mutta kaltaiselleni ihmiselle puhdasta arkea. Olen onnekkaampi kuin taivaan enkelit. Joita ei siis ole olemassa. Ei yksisarvisiakaan ole. Kuka niitä kaipaisi, kun oma arki on päivästä päivään näin puuduttavan satumaista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti