Pillittävä gorilla

http://www.woolfonline.com/

Radiohiljaisuutta kestää melkein vuorokauden. Sitten taas piippaa ja soi. Annan hiljaisuudelle tilaa vielä vuorokauden. Hei kulta. Voidaanko jo soitella? Rakastan sua. Oot ihana. Mikä ihme siinä on, että pysäyttäessäni ajanlaskun ja päästessäni vihdoinkin tasapainottelemaan mieleni kirkkaaksi, toinen kilahtaa alle vuorokaudessa ikäväänsä? Miehet ovat pillittäviä gorilloja.

Kohta voidaan soitella. Minulla on tässä suuri onni- ja ihmissuhdekeskustelu päällä K:n kanssa. Miksi vaihtaisin sujuvan, empaattisen ja molemmat osapuolet (ja kourallisen muitakin olentoja) huomioivan keskustelun siihen ihmissuhdejankkaamiseen, joka lopulta avustaa tuntemaan itseni jotenkin...täydeksi paskaksi. Voisin hoitaa puhumisen siansaksalla ja siitä menisi yhtä paljon perille. Itsehän kuulen vastaukset latinaksi. Meillä on jonkin verran petraamista tämän kommunikoinnin kanssa. Silloin etäisyys on oikeastaan hyväksi. Jos istuisimme kasvokkain, turhautuisimme toisiimme vielä julkeammin. Siirtyisimme sijaistoimintoihin, seksiin ja syömiseen ja minäkin sortuisin Netflixiin. Silti laskemme päiviä ja öitä. Melkein aina on kohta. Viittaus tulevaisuuteen on omaa toiveajatteluani.

Minulla on tyyni viikonloppu takana. Olen ollut tarpeellinen ja rakastettu, kaivattukin. Ainakin, jos on uskominen puoli viideltä aamulla saapunutta tekstiviestiä jostakin lähiseudulta. Kaipailua ja ikävää. Minäkin kaipaan, mutta lapsen kuume sulkee minut kuuteenkymmeneen neliöön, keittämään inkivääriä, leikkelemään vesimelonia, annostelemaan särkylääkettä ja sekoittelemaan kuumia teelasillisia tai jääpaloilla pidennettyjä granaattiomenadrinkkejä. Joskus on ihanaa olla äiti. Neljänkymmenen asteen kuumeessa lojuva teini on suojaton ja pienten silityshipaisujen ja rakkauden armoilla.

Sanon että tuntuu pahalta kun meille syntyy muistoja. En halua niitä muistoja, kun ei ole olemassa tulevaisuuttakaan. Menneisyyttä syntyy silti joka hetki lisää. Sehän on täysin absurdia. Ehkä se olenkin minä, joka ei jaksa odottaa ja tajuta mitä toisen päästä putkahtaa. Ehkä olen vain kärsimätön nimeämään. Nekin pelot, joita molemmat kantavat ja koettavat avata jollekin yleismaailmalliselle ja helpolle kielelle. Tunnen miten minussa herää toive olla turvassa ja sulkeutunut. Jakaa vähemmän ja suojautua. Se on pientä, mutta siemen itää. Minunkin on mahdollista unohtaa tulevaisuuden painolastia kantava ylihuominen, luopua kompromisseista ja järjestelemisestä.

Luonto tuhlaa kaiken vihreänsä. Sen jäljiltä aamun taivas sinertyy ja pilvien muoto muuttuu tuuliseksi hiekkarannaksi. Kuu on keitetty kananmuna, josta on jäljellä vain keltuainen. Alan uupua kuuden jälkeen. Kesäyö tekee taikojaan ja minä olen myrkytetty nainen. Nikotiinin ja kofeiinin rauhaisa sekasorto. Silmistäni on turha lukea mitään, ne sammuvat ennen minua.

Viikonlopun saldona ihmistaidot ja vakiopanola. Viisi minuuttia suihkun jälkeen sielu pysyy puhtaana.