Juon kahvini jäätävässä kirkkaudessa. Pelkokerroin kasvaa migreenin rajamaille ja pukeudun aurinkolaseihin. Valo paljastaa vispilän ohueen metalliin hapertuneet kauramaidon rippeet ja tökin niitä haarukalla. Vaihdan kermaan, lajittelen pienet ohrarieskat suorakulmioon ja päällystän ne hummuksella. Parvekelasit jäätyvät nopeasti, kiteyttävät itsensä. Kaikkialla on kissankarvoja, hiuksia ja sitä samaa mustaa ainetta mitä Totorossa. Mitä se olikaan? Ainakin pimeää ainetta.

Aurinkokävelyllä ei voi olla hymyilemättä. Lapsella on hopeanväriset kengät, kokohaalari jolla tarkenee kuussa ja kintaat jotka kimaltelevat vuoroin pronssisina ja vaalenpunaisina. Se kantaa reppua joka on kuin jättiläisperhonen lapsen harteilla ja selässä, liian iso, kirkas ja painava. Lapsi kiertää pientä kehää, hoipertee riemusta ja laulaa silmät pakkasnestettä vuotaen. Eikä mua ilahuta mikkään muu, ei mikkään muu, ei mikkään muu, eikä mua ilahuta....sitten se nauraa ja kuolaa roiskuu bussikuskin päälle joka vaivihkaa yrittää ohittaa horjuvan tapin. Ollapa tuo.

Viikonlopun jälkeen lumi ja jää ovat punaisia veren, oksennuksen ja ketsupin jäljiltä. Kaduille viskellyt tupakantumpitkaan eivät ole tumppeja, vaan kokonaisia ja polttamatta jääneitä. Mietin mitä puhuttiin Pilvin kanssa siitä, miten ei jaksa olla ollenkaan aloitteellinen enää ja että ei tämä ihmissuhdekaruselli ainakaan vanhemmiten helpota. Yli 80-vuotiaat mummot kamppailevat saman asian kanssa. Sitten kun pääsee palvelukotiin, on miehiä jäljellä (eli elossa) tasan kaksi viittäkymmentä naista kohden. Että tehdäkö asialle jotakin nyt, vai vasta 30 vuoden kuluttua? Silloin jos saa miehen kiikkiin, niin siitä joutuu sitten pitämään ihan fyysisesti kiinni, koska ympärillä on 49 naista, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä. Minä keksin, että nyt voi vielä olla rauhassa. Miehiä on vielä niin paljon jäljellä, että alan rauhassa odottaa heikoimpien ja paskimpien kuolemaa. Teroitan kynteni ja alan ehkä jo 10 vuoden kuluttua voimaharjoitella kiinnipitämistä varten.

En ole ihan varma, että selviänkö siellä palvelutalossa tai edes sinne asti. Siksi lähetän miehelle tekstiviestin. Minähän tykkään juuri nyt ihmisistä. Ja ihmiset minusta. No ainakin pari ihmistä ehkä melkein tykkää. Jännittää sopivasti, koska ei kuitenkaan ole menettämässä mitään. Mies soittaa kohta takaisin. Varmistan suullisesti, ettei se ole lähiaikoina tappanut ketään. Parkkisakoista en piittaa.