20.2.2018

Mikä nautinto


Minä haluaisin, että joku tuntematon kuvataidekoulun opettaja olisi minun täti. 
- Lapselta saatu vaivihkainen palaute töissä 
Silmä lepää maisemassa. Valon lisääntyessä olen mieluusti matkalla. Ei voi olla iso ikävä minnekään, kunhan muistaa ottaa useamman suunnan. Elämä on labyrintti ja sinne kuolee samalla tavalla kuin Jack Nicholson Hohdossa, joskus tosiaan kirves kädessä, mutta ennen sitä saa seikkailla ja jahdata mielin määrin. Ei ole montaa syytä hidastella ja lekotella, kyseessä on kuitenkin elämä, joka on aina lyhyt, puolitiehen jääneen hengityksen mittainen. Tuntuisi kamalalta hidastaa elämää ja downshiftata ja sitten vaan kuolla pois.

Onhan se välillä rasittavaa, henkäys kestää vuoden ja kaksi, mutta sitten mennään taas sata vuotta samalla uloshengityksellä ja yhtäkkiä kaikki onkin ohi. Äkkiä on ilta. Sinut löydetään metsästä makaamasta, kynttilä sammuneena otsaan, steariinin alta näkee harmaantuneen downsiftaajailmeesi ja sen, että tässä se sitten oli. Onneksi sinulta jäi kaunis ja lihaksikas lapsi, joka jatkaa elämää ja laulaa, samalla venytellen raajojaan. Tällaisia minulla tulee mieleen kun katson häviävässä talvivalossa kylpevää kuusikkoa, joka on ohi jo ennen ajatusta.

Kerroinko jo siitä, kuinka räjäytimme papaatteja sinä yönä kun jäin maksan äärelle istumaan? On niin mukavaa taas olla osallisena omassa elämässään. On turha surra menetettyjä kuukausia, sillä niillä ei ole kovin suurta merkitystä. Niiden arvo on niiden nykyisessä kyvyttömyydessä olla olemassa ja ehkä naurussa. Muusa ja Hovimestari kirjoittivat pöytäliinaan. Sanoivat, että sen perinteen aloitti ihminen, jota en varmaankaan enää muista ja toivottavasti en tosiaankaan muista. En muistanut mitään sellaista. Muistan että nauroin, sillä tavalla että lämpö virtasi koko kehoon.

Rakastan aina sitä kohtaa elämässä, kun nauru turskahtaa ulos itsestään ja vasta hetken kuluttua tietää, että se oli vihdoinkin laimentamatonta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti