Heräsin tänään klo 03:38 (pakko saada kahvia?), 05:46, 06:02, 07:20 (paniikkikohtaus, josko pitäisi herättää lapsi kouluun?) ja lopulta 09:02 uneen, jossa kuljin ihastuttavaa metsätietä sienestämässä Jaakko Laitisen kanssa. Laitinen ei tuntenut kaikkia sieniä, joten uni pysähtyi kohtaan jossa esittelin kangasrouskua ja kerroin, kuinka välttämätön se on perinteisessä sienisalaatissa. Vaikka salaatin lataisi täyteen karvalaukkua ja haapasientä, niin oikeanlainen puraisu jää puuttumaan jos väheksyy kangasrouskua.
Oli pakko herätä ja miettiä oliko tämä jatkumo niille aiemmille painajaisille ruokailuteemoineen vai jonkinlainen avainuni? Laitisellahan on Sivutien kautta -ralli, joka saattaa hyvinkin sisältää avainuniaineksia. Että kannattaisiko mennä sivutielle, reilusti metsään ja hairahtua. Päädyin siihen, että aina kannattaa hairahtua ja harhailla. Jatkoilta jatkojen jatkoille ja takaisin tuntemattomalle polulle.
Tarkemmin ajateltuna olen ollutkin vähän sivutiellä. Selostin kristillistä asketismia ja paastoa J:lle, jonka kanssa pyörin torstaina Ikeassa. J:hän on parempi kuin maksulliset aviomiespalvelut, joihin en ole tutustunut ja joista en ikinä aiokaan maksaa. Tiedättehän ne pariskunnat jotka kuljeskelevat Ikeassa nääntyneinä elämäänsä ja suhteeseensa ja ostavat aina vaan uutta ilmettä kotiin pikkurahalla ja leipovat siinä sivussa kupeistaan loputtoman määrän lapsia pelastamaan avioliittonsa ja syövät pullaa. Mekin teimme sitä, lapsia ja pullaa lukuunottamatta tietenkin (Herra X paratkoon). J tekee ne paremmassa seurassa. Koska meillä ei ole minkäänlaista pariskuntasuhdetta, on haahuilumme läpinäkyvän mukavaa, joskin myös lääkityksestä riippuen ja johtuen, hieman neuroottista ja hiostavaa. Lisäksi J otti työt mukaansa, joten lopulta istuin jonkun kahvilan pöydässä oikolukemassa ja kirjoittamassa, samalla kun J söi suosittelemaani punasipulihilloketta, ei niin askeettisessa salaatissaan. J torui tylsyyttäni ja valitsi minulle verhot, joissa on muun muassa oranssia ja vaaleanpunaista. Kyllä pelotti, mutta nyt en voi kuin kiittää. Asketismi rehottaa.
Tämä meni taas sivuraiteelle. Siis pääasiassa yritin selostaa sitä, kuinka olen luomassa rauhallisia ja askeettisia kotityöolosuhteita, ilman että ne veisivät tarvittavalta kotoisuudelta ja vapaa-ajalta karvamaton jalkojen alta. Työpöytä puhtaaksi ja nöyryyttä peliin. Eläintenahmimisen vähentämistä, puhtoista ja lähes raakaa ravintoa ja sellaista rukouksellista otetta elämään. Ja tämänhän saavuttaa vain ostelemalla lisää tavaraa, eli luomalla illuusion askeesista ja kaiken vähyydestä lisäämällä rompetta. Ei ole ihan toiminut, mutta kyllä minun sieluni lepää tuossa vaaleanpunaisessa raidassa, joka estää auringonvalon näppäimistöllä. Toinen sieluni, se musta ja masentunut, lepää keittiössä, jonne sijoitin monta uutta kasvia suoraan Himalajalta. Niille on tilaa, koska sitruunapuutarhani on puoliksi kuollut ja harvennettu talven kunniaksi. Vahvimmat puut seisovat ikkunalaudalla ja siristelevät uusia lehtiä.
Minussakin on uusia silmuja. Se ettei millään ole mitään väliä, on lisännyt lähes kaiken merkityksellisyyttä. En enää sure puhkeamatonta kaamosta, mutta olen päättänyt olla surematta ja ihmettelemättä montaa muutakin asiaa. Hyväksyn kaipaamatta ja samalla kaipaan mitä milloinkin. Minulla on koko ajan enemmän tekemistä ja samalla tilani tehdä laajenee. Asketismi ei ole Ikean verho, Himalajan kasvit, lihattomuus tai viinittömyys. Se on sisäinen avaruus ja täyttämätön tilaisuus, tila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti