Rakastan työtäni silloin kun se antaa minulle enemmän kuin ottaa, kun se ei nöyristele, ei vehtaa ja valehtele, kun se tulee uniin ja takertuu kurkkuun, naurattaa ja kutittaa ja saa huokailemaan. Silloinkin kun se valvottaa pikkutunneille, epämääräisissä olosuhteissa ja juottaa olutta suoraan tölkistä ja pakottaa tanssilattialle. Rakastan sitä kyllä ajoittain silloinkin, kun se vie kaiken ja jättää pölyt pyyhkimättä, valvottaa ja napauttaa vasaralla päähän. Kun se on vähän humalassa ja tulee halimaan ja pussaamaan, eikä se tiedä yhtään, mitä #metoo tarkoittaa. Enkä puhu nyt opettamisesta. Anteeksi opetus. Sinäkin olet ihana.
En tykkää verkostoitumisesta verkossa tai vaikka Tinderissä, koska ne eivät huomioi tuoksua ja silmän liikkeitä, hengityksen rytmiä ja taukojen paikkoja, partakarvoja tai käsivoidetta, eikä oikeastaan mitään muutakaan inhimillistä. Olen sellainen vanhanaikainen käsipäivän sanoja, että hyvää päivää, minä olen Sari ja onpa kiva tutustua sinuun. Siis jos on kiva. Jos ei, niin en katso sinne päin enkä sano päivää, leikin kuollutta.
Uusien ihmisten kohtaaminen henkilökohtaisen ja laajennetun kollektiivisen kuplan sisällä on sulokasta leikkiä ja ajanvietettä. Se on valmiiksi teurastettua ja paloiteltua ja usein turvallista ja jonkinlaisen samanmielisyyden verhoamaa. Eli oikeastaan vähän tylsää. Silti on joskus kiva yllättyä kun mätsää ihan kunnolla jonkun kanssa. On vähemmän kyyninen paska ainakin hetken, tuntematon ja uusi, vähän kiiltävä. Taidan olla siitä onnekas, että minulle sattuu näitä kohtaamisia aina vaan. Ihmisvihaajaksi olen yhä kovin ihmisrakas.
Parasta tietenkin on se, että jouduin iltamenoissani noloilemaan kahdesti, kun ensin minua luultiin kaksvitoseksi ja sitten kolmekymppiseksi. Sillähän elää kuukauden. Kolmekymppisenä.
Kuvat Johanna Väisäsen Kesäteatterin avajaisillalta, Kuopion Suokadulta, Galleria Ars Liberasta, jossa kuluvan vuoden ajan näyttelykiertokulku on kahden viikon mittainen. Kivaa. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti