Koti näyttää aina hylätyltä kun lapsi on poissa. Kukaan ei täytä jääkaappia, kukaan ei huolehdi televisionkatselusta, kukaan ei siivoa, eikä kukaan laula aamukuudelta heräämislauluja. Katu laulaa ikkunasta sisään, hieman toisella sävelellä nyt kun se on puhdistettu.
Unen varjolla olen saanut muutamana yönä ja päivänä nukuttua. Unen siivellä. Odotellut jotain merkkiä sieltä pöhnäisestä alitajunnasta. Onhan niitä tullut. Uni silittää ja virittää. Yritän muistella muutama vuosi sitten näkemääni ritariunta. Miksiköhän sekin on mielessä juuri tänään.
Minulla on postilaatikossani luonnos. Se on se sama vanha "kirje jota ei koskaan lähetetä". Luin sen aamulla. Melkein tuhosin sen. Siinä ei ole päätä ei häntää, pelkkää tavoittamatonta melankoliaa ja siksi se pitäisikin hävittää. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tulee jokin yksityinen ja sisäinen tilinteon hetki, aamuöinen punaviinihumala, jonka seurassa lataa kaiken rohkeutensa peliin. Peliin jota ei ole. Kuolettava yksinpeli.
Kirje ei oikeastaan kerro kenellekään mitään. Se on niin säntillinen ja lannistunut dokumentti olemattomuudesta että hävettää. Se alkaa maaliskuulta 2007 ja tänään tuntuu, ettei se lopu koskaan. Miten surulliseksi ihminen voi itsensä oikein tehdä? Miten voi takertua jonkin olemattomuuteen niin, että tuntee välillä olevansa kahleissa, vaikkei mitään kahleita ole. Silti on aamuisin ranteet verillä irtoamisen ponnistelusta.
En tee tänään enää mitään. Aion olla vain surullinen. Kahleeton. Ja sitten kun en enää ole surullinen, syön vaikka pizzaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti