Olen valvonut yön. Haluan nähdä mitä tapahtuu jos aamu tulee. Yöllä luulin, ettei se tule, vaikka tiesinkin. Nyt kuulenkin sen jo. Se kuulostaa aina samalta. Autotieltä.
Pidän aamuista jotka tulevat valvotun yön päälle, kuin bonukset, pakottamatta ja horteisina. Pidän siitä, ettei tarvitse herätä ollenkaan ja siitä, että ei heräämisen päälle on tiedossa päivä täynnä maalaamista, katsomista, liikkumista ja kirjoittamista. En tiedä miksi minun on ajoittain päästävä tällaiseen puolipimeään psykoosiin. Ehkä se on sitä, että turha skarppius häviää hetkeksi ja on mahdollisuus tarttua johonkin mustaan ja kipeään. Kiusata itseään ja houkutella unia, jotka muuten eivät tulisi. Ja kun työt on tehty, on jumalaista nukahtaa johonkin vaan ja katsoa mitä seuraavaksi avautuu. Unissa, mielessä, kuolassa ja aivoissa.
Jos maanantai on viikonpäivien kahvi, niin marraskuu on kuukausien maanantai ja täysikuu. Tosin hieman ristiriitaisella tavalla. Koskaan ei osaa luottaa siihen, että säilyisi hengissä. Kesäöitä tulee valvoa, mutta marrasöitä myös. Muuten ei pääse osalliseksi siitä pökerryttävästä ja ristiriitaisesta rakkauden ja sekoamisen tunteesta, jota marraskuu kaikkinensa aiheuttaa.
Kunnon ihmiseksi mukautuminen on sujunut poikkeuksellisen hienosti. Yritän vielä tarkentaa sydämeen, josko siellä olisi vielä jotakin varastossa, kylmyyden varalle, suojamuuriksi ja tervahaudoiksi.
Ei siellä mitään oo. Se vaan takoo ja nykii. Voisikohan sen jotenkin suitsia. Tai oikeammin, voisiko sen päästää vapaaksi. Kyllä se tietäisi minne mennä. En ole uskaltanut päästää sitä vielä menemään, mutta monta päivää olen ollut sille lempeämpi, melkein äidillinen. Että potki vaan. Kyllä mä en kestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti