Valvoin toissayön ja väijyin taivasta. Mitä väliä millään, kunhan vain riittää taivasta, joka ei tipu niskaan.
Mä mietin missä mun stressi on. Mahdollisesti polvissa. Ne taipuu väärään suuntaan, yliliikkuu ja sattuu. Mun pitäisi päästä juoksemaan, mutta nivelet tärisee ja kituu. En tajua. Tai sitten mä tulen kipeäksi, nyt kun kaikki on ohi. Kesäreuma tai kesäsyöpä varmaan on tämä. Toivottavasti menee ohi. Pian.
Mikään ei tietenkään ole oikeasti ohi. Kevään deadlinet on. Istun viimeistä työpäivää, valvon omaa ääntäni. Olen kääriytynyt villatakkeihin ja mua kivistää kaikkialta. Kiertelin etsimässä kipulääkkeitä lähiympäristöstä ja sain kerättyä 9 kpl. Näissä ohjeissa sanotaan, että saan mahdollisesti sydänkohtauksen syömällä näitä. Ihan kun mulla ei olisi ollut sydänkohtaus jo pidemmän aikaa.
Mua pelottaa kaikki vapaus ja joutilaisuus, joka mua odottaa. Mua pelottaa jäädä yksin ihoni kanssa. Viimeinen työ sai ja saa itkemään. Se on niin henkilökohtainen ja porno, että sen kuuleminen satuttaa valtavasti. Riipii ja rikkoo. Paljastaa. Ehjää. On sen äärellä itkeneet muutkin. En tiedä kuinka vähän kuluttavalla metodilla mun pitäisi elää, että selviäisin vähemmällä angstilla töistäni. Olisin vähemmän pateettinen, koskettava ja pillitettävä. Miksi edes miettiä sitä. Miksi mun on niin vaikea tunnustaa, ettei sarkasmi ja ironia, torjuntakaan, ole enää voimassa, kun kaivaudun tarpeeksi syvälle omaan yksinkertaisuuteeni. Että mä en jaksa, että mua ei naurata, että mä revin ihoni rikki taistellessani mukapiittamattomuuteni puolesta. Kuolen siihen. Tähän ei eläin pysty. Eikä moni ihminenkään. Mikä se sellainen on, joka paljastaa aukinaiset haavansa, kenen tahansa tappaa lisää? Se on tyhmä. Minusta tosi tyhmä. Ja minä. Voi pateettisuus sentään!
Meillä oli eilen hilpeät avajaiset. Muusa kävi istumassa puhuvalla matolla. Se sanoi muuttavansa ehkä pois. Sekin itkettää. Tai ei isosti, enemmän kai vituttaa. Miten ihmisille sanotaan ihan tavallisesti, että älä mene? Varsinkin kun oikeasti ajattelee, että mentävä on. Yhtä kaukanahan se on missä tahansa onkin. Mun ei tarvitse olla sen lähellä. Lapsi rakastaa sitä myös. Silmät syttyy palamaan hullusti aina kun ne näkee. Mä jaksan niin harvoin olla hyvä äiti. Kärventää pojan kanssa vaikka kuolleita hyönteisiä. Se on niin muusansa ansainnut.
Nivelahdistus. Sydämen vajaatoiminta ja pakahtuminen, kosketusyliherkkyys, työ ja orgasmi on tämä tauti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti