Siivottoman auki

Mä muistelen joskus sen naisen lihan kosketusta, se on ihan erilainen kun kaikki tämä päälletallominen nyt. Hengitysvaikeudet.

Laimea maanantaimyrsky. Sellainen, jonka jäljiltä olen väsynyt ja kostea, viileys ei tavoita millään. Pidän lämpimästä. Aamun törkeästä ylinukkumisesta. Sain ohjeen ladata puhelimen soittamaan heviä aamupalaksi. Ei sitä zeniläistä kilikelloa esiherätykseksi ja sitten jotain vitun puron solinaa. Niihin ei herää. Ne aiheuttaa euforisen ja unisen  kivaa täällä Tiibetissä -olon ja kauniit unet.

Eka aamu kolmeen viikkoon kun en herännyt viideltä ja kuudelta tai puoli seitsemältä ja ihan itsekseni. Heräsin sitten puheluun ja ymmärsin, etten ehdi niin mihinkään. Olin nukkunut melkein neljä tuntia, mutta aika usein se riittää. Olen yrittänyt nukahtaa vielä monta kertaa. Katkonaisia pätkiä, joista heräsin yhä uupuneempana. Uskon jo melkein itsekin, etten jaksa pitää muita asioita loitolla ja haudassaan, hukuttautumalla työhön.

Olen juonut kahvia lammella, ollut epätoivoinen ja kirjaillut hajanaisia sanoja matolle. Plan b on käsillä. Mä olen melkein itkenyt, ainakin marissut koko päivän. Sietämätön nainen, liian lähellä itseä, kyllä minä sen tajuan. Välillä luulen kuolevani tähän, mutta sitten tajuan vain vähän tappavani. Pelotan pois omaa hengitystäni.

Siivottoman auki, tukka letillä, hiki iholla, suola ja kookosöljy pehmittämässä mun valaanihraa. Istun alasti ja selkä suorana. Kesken kirjoittamisen ja sotkuisen puhumisen, alan katsoa elokuvaa. Itken vähän. Olen vihainen käsikirjoittajille. Aina tätä samaa paskaa, ryppyisiä lakanoita, ihmisiä jotka puhuvat toisilleen, helposti, sopivat asioita, koskettavat toisiaan ja tekevät tyhmyyksiä, mutta kaikesta aina selvitään, ilman että eyelinerin väri vaihtuu koko kesänä tai meikkiä tarvitsee kohentaa. Kuolkaa elokuvat.

Joskus se nainen makaa mun päällä ja silittää mua. Silloin musta tuntuu että mä olen itse se nainen ja se nainen on matto. Ehkä meillä molemmilla on kriisi.