Tavallinen tiistai

Helsingin kesämökki. Tuli ikävä.

Katalonian  kesämökki. 

En tiedä enää mikä päivä on. Yleensä aina on. Naamioin aamulla itseni, eikä kukaan tunnistanut. Mulla ei ollut muuta mustaa kuin varvikkaat ja silmänaluset. Oikeestaan silmänalusenikaan eivät olleet ihan mustat. Ennemminkin vihertävänharmaat. Aniliinin hehku puserosta tasoitti pahinta levänvärisyyttä. Kaikki halusi koskea muhun, hiplata, näpertää tukkaa tai haistella mua. Ihmiset on. Kiihotus sentään.

Jotenkin kaiken hälyn keskellä sain tehtyä ei mitään ja rauhoitettua itseni siihen, että valmista on ja tulee. Plan b toimii, ei kuten plan a, mutta sellaisena välipalana, pienenä yksinpuheluna kyllä.

Olematon rakkaus uppoaa jonnekin pohjamutiin, töiden alle, naisten alle, kitumaan, kituuttamaan. Se tulee vain hetkittäisinä purskauksina. Jään paikalleni seisomaan, unohdan missä olen, kenen kanssa, tekemässä mitä. Saatan äkkiä itkeä. Olen kamalan väsynyt.

Puhuin tänään ihan yleisesti ihmissuhteen mahdollisuudesta T:n kanssa. Tilanteista. Tilaisuuksista. Siitä miten ihmisen käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Kuinka paljon jättävät sanomatta ja tekemättä ja miten pitkään, vuosikausia, miten jättäytyvät, takertuvat, haluavat, toivovat ja hakevat. Säännöstelevät ja laskelmoivat. Keskustelevat. Varaavat.

Sanoin olevani valmis, ihan mihin vaan. Kerrankin. Ihan kuin ensimmäistä kertaa, mutta se ei ole totta. Se on itse aloittamani dominoefekti, jonka annoin päästä alkuun, että katsotaan nyt tämä, taas. Enkä kuitenkaan, valmis, koska sitä mahdollisuutta ei oikeasti ole. Paras tapa kertoa se, on olla kertomatta mitään. Minulle. Mä olen erityistä hapetonta ilmaa varmaan. Tai jokin autiotalo. Unohtunut ja mahdoton hengittää. Ei sellaisiin jäädä asumaan ja hengittämään.

Ei pidä sättiä itseäni ollenkaan. Vihata tämän enempää riippuvuuttani jostakin samasta kuin kaikki muutkin. Jolle minulla ei ole edes nimeä. Kouristuksia, unia. Miten mä olen olen aina nauranut niille jotka jäävät roikkumaan, vammautumaan ja katkeroitumaan. Liian pitkäksi aikaa parantelemaan. Ja sitten mä olenkin itse tiputuksessa.

Muutun yhä enemmän levänväriseksi, haluan kurittaa itseäni lisää, hukuttaa, poistaa, kaapia, leikata, katkaista, nuolla ja unohtaa kaikki. Syntymättömät lapset, pahoinvoinnin, itkun, ilon, kivun, pehmeyden, puuron, maidon, veden, punaviinin, elämän, tunnit, viikot, hiljaisuuden, sanomattoman ja ovien liikeen. Esimerkiksi ne.

Vituttaa että kaikki paska on mulle vaan ikuinen voimavara. Miten minusta onkin tullut minä. Miksen ole.

Ja samalla ihan loputtoman rakkauden ympäröimä.