Mä ajattelin kertoa miltä musta tuntuu, mutta sitten mä ajattelin, ettei musta tunnu siltä. Mikään ei missään. Paitsi tässä, kun makaan lattialla ja Pilvi moppaa mun ympäriltä asioita, tuntuu pieni liikkeen mahdollisuus tässä huoneessa.
Mä tulin Turkuun lukemaan elämänhallintaoppaita ja motiivitutkijan neuvoja arkeen suhtautumisesta. Elämänhallintaopas sanoi, että etsiessäni sitä oikeaa ihmissuhdetta, mun täytyy jalostaa itsessäni niitä ominaisuuksia, joita mä arvostan mun tulevassa kumppanissani. Niiden ei tarvitse liittyä pituuteen tai painoon tai muuhun sellaiseen. Mä olen tässä miettinyt koko aamun, kuinka mua voisi jalostaa, mutta en ole vielä keksinyt. Joten tervetuloa vaan, elämäni ihminen. Motiivitutkija käski tarttua jokaiseen päivään jo aamulla, ja jo pukeutuessa päättää kuinka asennoituu päivään. No, mä en ole vielä pukeutunut. Ajattelimme kuitenkin Pilvin kanssa suhtautua tähän päivään pelolla ja kiitollisuudella. Se nauratti meitä aika lujaa yöllä.
Eilinen päivä oli aika raskas. Mä aloitin sen myöhästymällä. Heräsin kuudelta aamulla ja ihan orkuissani. Mä en en oikein ymmärrä mikä saa mut huoraamaan läpi kaupungin. Ehkä se on se asenne mun unelmieni ihmissuhteeseen. Että sellaista tänne. Onneksi se oli unta. Täytyy varmaan kysyä motiivitutkijalta lisää näistä asioista.
Mä jouduin matkustamaan jokusen tunnin umpitäydessä bussissa, kädet kyynärpäitä myöten paskassa. Se ei ollut kivaa, mutta vieressäni istui mukava nuorimies, jonka kanssa meillä oli heti yhteinen kieli. Se oli erityislahjakkuus matematiikassa ja kemiassa ja kenneleissä, joten meillä oli paljon puhuttavaa siitä kuinka hyvin me tullaan toimeen. Mä olin oikein kiltti, juuri sellainen elämänhallintaopaan perikuva ja se kertoi mulle kuinka kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen haluaa uskoa ja luottaa ihmiseen ja olla hyvä. Ja avoin. Ja vähän rellestää. Mä liikutuin, kuten voi vain liikuttua joku näin ikävä ja vittumainen nainen. Mitä siitä jos mä olen samalla ihana. Ei se ole ennenkään auttanut, ei se ole johtanut mihinkään, eikä siitä ole mulle mitään iloa. Itkua vain.
Turkuun tullessa mä olin aika kuollut, mutta onneksi Pilvi odotti mua asemalla, punaviinitötterö ojossa. Me kierrettiin ympäri kaupunkia ja etsittiin ruokaa. Istuttiin auringon läikissä, juotiin punaviiniä ja hymyiltiin. Koska me ollaan nyt tässä ja se on kivaa.
Mä alan tehdä hyviä asioita nyt heti, koska mä toivoisin että joku tekisi mulle hyvää. Siitä ei ole mitään iloa mulle, tiedän. Ranteet auki ja silleesti. Kuolkaa kaikki elämäni miehet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti