Folk som har sånger kan inte dö

Pet Sounds.

Elämän tarkoitus: Syö eläimiä.

Ruotsalaisia kaloja veden alla.

Ostaisinko mäyräkoiran?

Ally Stuff(ed).

Suomalaisia kaloja veden alla.  

Hallon&Lakrits! Herre Gud, för dig jag klagar...har ni citrus?

Toissa yönä näin sellaista unta, jonka tajusin hiljalleen muuttuvan painajaiseksi. Herätin itseni ajattelemalla, ettei nyt ole aikaa tai haluja nähdä pahaa unta. Kello oli noin neljä. Käperryin ja venyttelin ja sitten puin ihan hiljaa kaikki vaatteet päälleni. Hipsin laivan kannelle katsomaan pimeyttä. Pimeys ilman horisonttia, neljältä yöllä, saa aivot ja katseen tarkentamaan ja etsimään jotakin, minkä tietää olevan, mutta mitä ei näe.

Erotin muutaman aallon ja myötätuulen. Edellisenä yönä heräsin siihen, että lapsen täytyi oksentaa. Se on yhtä herkkä kuin minä. Pelkkä tietoisuus siitä, että on vesillä, alkaa oksettaa. Myötätuulen ja aaltojen seassa kellui jäinen hile ja jäälauttaparvi, jonka näin tai kuvittelin. Se näyttää aina vähän kammottavalta. Kuten lapsikin, oletan aina ruumiiden kelluvan pintaan. On hyvä olla samaa sukua ja haaveilla ääneen samoista asioista. Ja tietää missä kohtaa laatta viimeistään lentää ja mitä aina velloo pinnan alla. En nähnyt yhtään ruumista, mutta siellä ne olivat.

Vaihdoin toiselle kannelle ja erotin mustassa yössä toisen laivan. Sen valot kohosivat matalalla roikkuvan taivaan joukkoon. Valot värjäsivät sumupilvet haalean vaaleiksi. Ohut valo muotoutui pontevaksi hattaraksi keikkumaan, kohti määränpäätään kyntävän laivan ylle. Tällaiset hetket ovat niitä mieleen syöpyviä. Nykyään ne liittyvät yhä useammin yksinoloon. Johtuu kai siitä, että olen yksin. Saatan unohtaa ne, mutta ne eivät unohda minua. Sen ajan kun ne ovat mielessäni kuvana, olen tyytyväinen olemiseeni. Tämänkin sain nähdä. Se on kokonaisvaltaisempaa kuin näkeminen. Se on tuoksu, jäätyvät sormet, mereen lentävä tupakan tulipää ja hattara. Hiljainen yksinäisyys, kun yökerhot ovat sammuneet, ihmiset uupuneet ja nukahtaneet.

Kuljeskellessani törmään vain rauhassa tassuttelevaan siivoojaan. Kuiskaamme god morgon ja hyvää huomenta. Seuraavan kerran kun menen kannelle, tarttuu tuuli taskussani olevaan hyttiavaimeen ja lennättää sen tavoittamattomiin kaiteen taakse ja sitten mereen. Onneksi lapsi on vielä hytissä. Kohokohta. Kohokohtainen kolmipäiväinen muutoinkin, sillä lapsi on onnellinen. Ja puhelias. Ja hymyilevä. Ja asiantunteva. Söderin levykaupat ovat minustakin ihania, mutta kun mopo on karkaamaisillaan käsistä, otan aikalisän kahvilassa ja 20 minuuttisen Emmauksessa. Joku roti pitää olla. Lapsi jotenkin sulautuu niihin vinyyliluoliin ja haluaa muuttaa Tukholmaan. Sopii minulle. Silmäni lepäävät ihanissa ruotsalaismiehissä. Helsingissäkin niitä on muutama, mutta Kuopiossa ei enää yhtään. Keikun jonkun levylaatikon päällä ja kaivan aina tarvittaessa rahapussin esiin. Tämä on selkeästi lapselle ja lompakolle räätälöity reissu.

Löydämme laivalta tutun, johon tiedämme törmäävämme. Lapsi törmää ja loput pitää sopia. Olemme kaikki vähän vanhoja korppuja. Osaan ostaa muutaman askin tupakkaa ja J ostaa villapaidan. Se on kyllä ainoa kiva asia laivan kaupassa. Viiniä saa kerrankin tarpeeksi hanasta, mutta en jaksa juoda sitä, sillä ruotsinlaivan ruoka on ensimmäistä kertaa elinaikanani hyvää, enkä halua pilata sitä keskinkertaisella viinillä. Kahvi on paskaa. Olemme J:n kanssa molemmat tahoillamme miettineet, että pitäisi ottaa termarillinen hyvää kahvia kotoa. Ja sitten ajatelleet, että ei nyt sentään. Ja kun kohtaamme, ajattelemme yhteen ääneen, että olisi sittenkin pitänyt. Pääsen molempina iltoina huonosti pääruokiin asti. Ajattelen, että elämäntehtäväni voisi olla laivan buffetissa istuskeleminen ja sillin syöminen. Mitä siitä jos kaviaari ja mäti ovat feikkejä. Ihan hyviä ne ovat.

Toisena iltana saan istua enimmäkseen yksin. Lapsi ei ole kovin nälkäinen. Kaikki on tosi hienosti, mutta sitten tule Vikke Viikinki. Pakenen sitä viinihanalle. Joku todella nuori mies tunkeutuu viereisen pöydän alle mulkoilemaan minua rumasti. Käy nopeasti ilmi, että se on siellä paskalla. Sillä taitaa kuitenkin olla vaippa, onneksi. Ilmeisesti olen häiriöksi. Huoltojoukot korjaavat tyypin pois. Putkaan toivottavasti. Katselen muitakin lapsia oikeastaan koko matkan ja kiitän onneani, ettei minulla ole 0-10-vuotiasta jälkikasvua. Ne on ällöjä. Pienimmät saavat kilareita, kirkuvat ja juoksevat tai örisevät ilman kieltä. Vanhemmat hyppivät pöydillä ja roikkuvat junan penkkien päällä. Inhoan lapsia. En mitenkään aktiivisesti, mutta en kaipaa ollenkaan keskenkasvuista seuraa joka paskoo pöydän alla, viskoo ruokaa lautaseltani tai juoksee junassa edestakaisin kolme tuntia. Mutta koska lapset on muuten ihan ok, varsinkin sitten kun niistä tulee läheisiä, niin laitan vain napit korviin ja kuuntelen delfiinien laulua. Zen. No en. Nitsejä kuuntelen. Ja Wimmeä kun se joikaa niiden taustalla. Parasta vieraissa lapsissa on juuri se vieraus. Ettei niistä tarvitse huolehtia tai välittää paskan vertaa. Eli en myöskään käy yhteenkään käsiksi, vaikka mielelläni vetäisin turpiin sitä, joka paskoo pöydän alle, kun nautiskelen juustoa ja viikunoita. Onkohan se savolainen lapsi?

Tänään kysyin onko lapsen sormet kipeät vinyylin pläräämisestä. Omani ovat. Voi myös olla, että olen vanha korppu, joka joutui loppumatkasta kantamaan kaiken ja lopulta turvautumaan taksiin. Se kaksi litraa maitoa oli viimeinen pisara. Kuski kysyi että oletteko ostoksilla olleet. Mitä se sulle kuuluu, senkin savolainen. Sanoin, että käytiin Anttilassa ja Söderillä ja voisitko ajaa ihan tuohon meidän rapun eteen, koska en aio ottaa enää edes viittä askelta. Se voi.

Jotenkin surullista on, että kun kävelen tänään kaupungille, on kaikki loskaa ja märkää ja haaleaa. Kauniit ja ystävälliset ruotsalaiset ovat poissa. Ainoa lämmin on Piia, jolle vien tuliaisiksi kuninkaan. Voihan se olla, että lähtö on lähellä, kun aina kaikkialla on kauniimpia ihmisiä, ystävällisempiä, elvämpiä. Savo masentaa. En anna sen. Otan minkä voin ja enimmäkseen tämä luomamme viihtyisyys on hyvää. Täällä vallitsee silti jokin mulkoilun, mittailun, latteuden, kateuden ja yksinkertaisuuden ilmapiiri. Poissa on ihanaa ja helppoa olla. Pitäisi olla enemmän poissa.