Jos ei usko tulevaisuudessa vaanivaan punaiseen

Herään painajaiseen. Venytän aamua. Olen syöksymäisilläni itkuun ja istun sängyssä täristen. En halua tällaista aamua ja nukahdan uudelleen. Herään seuraavaksi paremmin. Vessaan on ilmestynyt oksennus, sitä on tatuoitu lattiaan ja seinille.  Miten sitä voi olla kahden metrin korkeudessa? Suurin osa on kuitenkin osunut häränsilmään, itse pyttyyn. Huokaan, keitän kahvin ja alan hinkata. Aurinko paistaa.

Aurinko paistoi eilenkin, lopulta. Muusa tuli avaamaan parvekekauden parvekekauteen valmistautumattomalle parvekkeelleni. Kahvia ja tupakkaa. Me siristelemässä auringolle, uhkailemassa sitä polttoroviolla. On niin hyvä puhua. Haparoida ja tarkentaa. Ei niin, että meidän puheemme olisi mitenkään erityislaatuista muihin puheisiin verrattuna, mutta osaamme parhaimmillamme vaihtaa sanoja niin, että omat itsekkäät ja painavat ajatuksemme selkiintyvät ja helpottuvat, kasvattavat ja tarkentavat meitä ihmiseksi joka olemme. Tiedämme jotakin itsestämme ja siten toisesta. Sitä ei tarvitse salata eikä peittää. Pelko, armo, rakkaus, himo, kaipuu ja valinta. Se kaikki tulee aina niin nopeaan. Minussa läikkyy aurinko ja rakkaus, epätoivoinen pelko. Ollaan hetki ihan levällään ja minua melkein itkettää. Olen maailman onnekkain nainen, kun minulla on näin rakas mies ja vielä toinenkin. Jollakin tavalla kolmaskin. Rakkauteni kohde. Rakkauteni hohde. Olen tehnyt valintoja. Yritän elää niitä läpi.

Olen jo myöhässä brunssilta. A:n brunssi ei petä koskaan. Jollakin tavalla neljän tunnin naispuhe virtailee samoja uomia kuin puhe Muusan kanssa. Olen kylläinen sanoista, ruoasta ja päivän mittaan tekemistäni valinnoista. Jossakin vaiheessa huomaan saarnaavani ääneen uudelle ihmiselle. Siitä kuinka on elettävä rakkautensa ja kaipuunsa ja ikävänsä jotenkin muuten, kuin suostumalla kynnysmatoksi, nuoleskelemalla rakkauden viimeisiä armonpaloja pöydän alta ja palaamalla sellaiseen suhteeseen, josta olisi alunpitäenkin ollut parasta karata jo kauan sitten.

En ihan näin sanonut, vetelin ilmaan laajempaa draaman kaarta. Jos olisin hetken aikaa (kerrankin) ajatellut, olisin sanonut sen noin. Aivoissani soi kilikello joka kertoo että lopeta heti. Lopetan kesken lauseen. Mutta jatkan heti ja pyydän anteeksi. Jatkan vielä vähän. Lopulta jatkamme kaikki, rakkauden kohteena olemisesta, rakkauden tunnistamisesta, mieslistasta, itserakkaudesta ja itseinhosta, mistä milloinkin. Ja syömme. Puhumme toki myös syövästä, epilepsiasta, punkeista perseessä, kananmunista, kissoista ja oksennuksesta ja eläinten oksennuksista. Ja syömme lisää. Olen kiitollinen ikäisistäni ja vanhemmista naisista, joiden elämä on sillä tavalla kohdallaan, ettei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Riitämme kaikin tavoin toisillemme ja nauramme kuin possut. Ja syömme vielä mansikoita ja juustokakkua. Lopuksi A sekoittaa mimosat ja brunssi on täydellinen.

Myöhemmin illalla siivoan parveketta kesäkuntoon. Sormet ovat jo kohmeessa. Alan väsyä. Puhun Joonakselle. Se on siellä satojen kilometrien päässä, lampaan jämät mahassa. Puhumme kiimaisesta lampaasta ja viisaasta siasta ja sipsikaljavegaaneista. Faabeleiden päivä.

Herään painajaiseen. Olen siinä sätissä Joonaksen kanssa. Se kertoo asioita joita en halua tietää mutta silmäni ovat liimautuneet tekstiin. Näen Joonaksen tekstin takana, kummallisessa keltakeltaraidallisessa pyjamassa, ja se väri viiltelee silmiini. Päätän etten sekoa, mutta paine käy ylivoimaiseksi, räjähdän itkuun joka ei kuitenkaan tule. En saa happea. Herään. Rauhoituttuani teen valinnan ja päätöksen, etten suostu katsomaan tätä.

Keltainen on valon ja lämmön, auringon väri. Se on myös viisauden ja oppimisen väri. Viestimisen väri. Varoitusväri kuitenkin. Liikennevaloissakin se tulee ennen punaista. Voi taas valita. Tavallaan. Jos ei usko tulevaisuudessa vaanivaan punaiseen.