Ihmettelen ja olen vihainen. Ihmettelen lapsekkaasti ja olen aikuismaisen tyynesti vihainen. Raivoissani. Vähän jähmettynyt. Halaan kollegaani paskamaisen session jälkeen ja tunnen miten tärisen raivosta. Kuvaan muutamalla sanalla sen, mitä tämä minussa herättää.
Tekee mieli tappaa ja kuristaa ja itkeä samaan aikaan. Huutaa, että te ette koskaan rakastaneet minua, te teitte minut ensin vahingossa jossain saatanan kännihulluudessanne ja sitten teitte minulle pelkkää pahaa, joitte elämänne ja ruisleipäni kurkusta alas, tappelitte, mesositte, yrititte tappaa toisenne ja joku teistä yritti välillä tappaa minut. Teitte meitä samanlaisia vielä lisää. Jotain kuolikin. Luottamus, rakkaus ja läheisyys kuoli ja mätäni. Osa lapsistakin kokonaan. Tunnen miten pikkuiset universumin matoset vieläkin toisinaan kalvavat kuolleitten osieni luita. Sitten tekin kuolitte ja nyt olen yksin täällä ja te istutte minua vastapäätä ja puolustatte saatana itseänne. Vähättelette. Olette astumaisillanne ovesta ulos.
Koska te ette todellisuudessa ole siinä vastapäätä, minun on koottava ihmisyyteni ja puhuttava teille asiallisen järkevästi ja viileästi, vaikka iholla kihisee ja värisee jokin vuosikymmenten takainen lapsen iho täynnä itkupotkuraivoa. Mutta minä puhun. Loppuun asti. Paljastamatta, että olen esikoisenne ja hyvin pieni juuri nyt. Ja kun ovi sulkeutuu takananne, tipahtaa silmistä vain pari kyyneltä. Huokaan hengittämättä ja sitten otan kunnolla ilmaa ja tartun kollegan tarjoamaan halaukseen. Kiroilenkin. En osaa tätä ollenkaan.
Lopulta kuitenkin nukun. Yöllä oksettaa. Yritän muistaa uniani, joissa suunnittelin hienon vaatemalliston. Herään johonkin ääneen. Joku soittaa puhelimella tai ovikelloa. Mietin yksinkertaisia kysymyksiä. Sitä kuinka hiukseni irtoavat tuulessa. Onkohan se stressiä ja vanhuutta. Ja että olen taas liian läski vaatteisiini. Miksei läski lennä tuulen mukaan? Ja sitten juon vettä ja poltan tupakan. Muistelen mitä baarimikon kanssa puhuttiin, oliko se jotakin siitä, miten ajatuksen voimalla tehdään asioita. Ajattelen olevani edes heikosti voimakas, hallitessani raivoni ja antamalla sen asustella minussa kuitenkin yöhön asti. Makustelen sitä. Että tällainen viha tällä kertaa. Mitä sekin minusta kertoo.
Nämä ovat tunteitani. Todellisuudessa voin piirtää rastin seinään, sillä tunteitteni ansiosta tai niistä riippumatta, hoidan homman jotenkin kotiin. Ja hoidan homman vielä kotonakin. Lapsen ja liput Lappeenrantaan ja Ouluun ja kiroilen ääneen. Vaikka ilmassa roikkuvat saatanat, on meillä kotona kaikki hyvin. Lapsi toipuu ja haluaa lähemmäs minua nukkumaan. Kun vihani hiiltyy, olen rauhallinen ja itken ihan vähän. Kaipaan vihanjälkeistä turvaa, ihmistä joka ottaa minut syliin ja imee minut lämpimiin uniin.
Aamulla tunnesäikeet palautuvat ja luovat uusia kytköksiä. Muistan kummallisia asioita. Siankärsämöitä täynnä mustaa ötökkätöhnää ja nukahtamisen puiston penkille syysiltana. On ikävä koiranputkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti