Leggingsit on housut, kun mä päätän niin. (SOFA)
Ajattelen laimeasti sanoja tai oikeastaan runoutta, kaikkea mahdollista runoutta, yhteen hetkeen pakkautuneena. Ajattelen sen olevan ääntä, mahdollisesti ihmisen ääntä. Sen on pakko olla kohinaa ja valkoista meteliä. Sitä samaa, jota eteisen pakastin tuottaa, kun se pakastaa puolella teholla rommirusinajäätelöä.
Lyhennän sen mielikuvissani noin viiden sekunnin mittaiseksi kehnoksi äänitiedostoksi, jotta voisin käsittää miltä se kuulostaa. Se kuulostaa universumilta ja avaruudelta. Se kuulostaa ensin auringolta, mutta eniten se kuulostaa Uranukselta. Kuuntelen varmuuden vuoksi Nasan tiedostoista Uranusta ja hämmennyn kovin. Avaruudessa ei ole ilmaa, joka välittäisi ääntä ja loisi kuuloaistimuksen. Nämä ovat ulommalta ilmakehältä Nasan tallentamia matalataajuuksisia radioaaltoja, siis sitä kosmista säteilyä, jolta maan ilmakehä meitä (itseään) suojaa.
Runous on tinnitusta, huminaa ja avaruuslintujen laulua. Valkoista mölinää, mustaa ainetta ja se kannattaa ehkä sittenkin ottaa sana kerrallaan. Aistia näkemällä, opitulla kielellä, katsoa kirjainten kaariin ja palata ilmakehältä turvalliseen ja keuhkotautiseen kehoon rypemään.
Ennen avaruutta pakkaan käsilaukkuun kaikkeni ja kylliksi särkylääkettä. Yritän sujahtaa huomaamatta umpikenkiin, mutta jalkani kieltäytyvät kunniasta. Varpaat tuijottavat syvälle silmiini Essien Russian Roulette -sävyn koko kirkkaudella ja sanovat eleettömästi ei. Ouluun on 290 kilometriä. Siellä on tuulta ja Muusajuhlan klubi. Siellä on Joose Keskitalo ja harmonikkataiteilija Timo Kinnunen. Ja se on erityinen kombo.
Oulu tuntuu usein kodilta, vaikkei se koskaan ole ollut koti. Se on ensimmäinen kaupunki, jossa olen koskaan käynyt, itse asiassa synnyin sinne ja myöhemmin pääsin kulkemaan elämäni ensimmäisissä rullaportaissa. En kertakaikkiaan halunnut lopettaa sitä liikkumatonta liikettä ylös ja alas. En voinut käsittää, että maailmassa on tällaista onnea tarjolla. Ei sellaisia asioita unohda.
Eikä sitä, kun ensimmäistä kertaa katsoin huhtikuun pimeässä yössä vesitornia ja aavistin tulleeni kotiin. Se johtui siitä, etten tullut kotiin. Sen jälkeen en lakannut tulemasta. Varkain rikkoutui jää kenkieni alla, huhtikuun jää ja sitten ne toiset jäät, kaikki jäät, jotka virtaavat ja tulvivat keväisin. Ja se ruoho joka kasvaa joenvarren pusikoissa taipui. Suuri huivi makasi allani ja minä vain luin kirjaa, enkä välittänyt sitä mitä aurinko ja aurinkokello kaikesta tästä supisivat. Iho nousee kananlihalle ja karvat värisevät tuulessa, ne ovat kesien jäljiltä kirkkaan kellertävää untuvaa.
Aja oikealle, jotta pysyt tiellä 88. (Opas)
Käveleminen tuottaa sanoja. Sitten pysähdyn tuttujen tuntemattomien seuraan ja se tuntuu hyvältä. Ei sellaiselta, että tarvitsisi ponnistella sanojen kanssa. Niiden voi antaa lipua, paikkojen tulla, toisenlaisten kesäretkien, Soukka ja Varjakka, Espoo ja Helsinki, R-kioskin myyjät, Kivenlahti ja Espoon keskus, koti-illat, teatteri, kuolema, runous ja lopulta yhteisymmärrys siitä, minkä rakennuksen tästä poltamme mennessämme, kun Oulu palaa. Ja vielä Samppa Tuominen, Jamppa Tuomisen poika. Mukava poika, jonkun entinen naapuri, leikkikaveri. Elämäni on täynnä järjettömiä tiedonpalasia, huhuja ja hetkiä, joita arvostan ohi todellisuuden. Kerään hautuumaalta tuttuja nimiä. Haen niitä täältä, sillä lähemmäs alkupisteeni kirkkomaata en halua. Siellä on isä, varsinainen koira haudattuna. Äidin sirottelin jokeen.
Olen onnellinen ajatuksissani, vähän kömpelö askeltaessani, kun ajatteleminen häiritsee päämäärätietoista liikettä. Ei se ole näistä ihmisistä kiinni, se on minusta kiinni näissä ihmisissä, nostalgiassa ja uudelleen muotoutuvassa maailmankuvassa. Kerran olimme lapsia ja nyt olemme aikuisia, jotka puhuvat lapsistaan kuin aikuiset. Aikaa on mennyt, ensin vuosia ja sitten vuosikymmeniä. Ja nyt istahdamme tähän valkoisen pöydän ääreen, P kaataa lasilliset viiniä ja ilahdun siitä, kuinka helposti miehen puhe tulee. Olemme samaa sukua, mutta sitä ei ole pakko olla. Se on helpotus. Jokainen sana tuntuu yhtäkkiä taiteelta.
Joosella on ääni. Se on seuraillut minua ja tykkään siitä ajatuksesta, että luon itselleni pysyvän karttamerkinnän Joosen äänestä myös tänne. Juuri tälle päivälle ja illalle, universumini sisäkehälle, ilmakehään, jossa ääni on ja tulee aaltona luo. Tuottaja vaientaa ihmisten mölinän vesurilla ja puhuu itse päälle. Minä kuulen kuitenkin kuiskauksia, hapuilevan harmonikan inahduksia, suhisevia sanoja ja jostain ulkoa kuulen tuulen. Naurua. Jonkin aikaa tuntuu, että on niin hyvä olla että on pakko suojautua, asentaa ihmiskilpi ja muurata suojakerros, varmuuden vuoksi. En vieläkään osaa täysin hallita sammakkoyhdyskuntaa, joka parveilee suussani. Annan kuitenkin armoa itselleni. Jossakin vaiheessa minua kositaan, mutten ole ihan varma katsonko ketään oikeasti silmiin. Enää koskaan.
Haluan kovasti kävellä, mutta muut haluavat ensijaisesti ajella taksilla. Käveleminen tekee minusta onnellisen ja rukouslippuja sanelevan ristiretkeläisen, taksi vain maksavan asiakkaan. Sunnuntaina vaihdan ohjelmaan merkityt edesmenneet miesrunoilijat mereen, elävään lihaan, tonnikalapastaan ja mustaan kahviin. Katson läppäriltä kun Adam Driver esittää panevansa Lena Dunhamia silmittömällä urpoudella.
Mua kiihottaa ajatus siitä, etten erota onko tämä vihaa vai rakkautta.
Olen väsähtäneen täynnä oman elämänsä Bukowskeja ja muitakin kuolleita tai eläviä miesrunoilijoita. Palailen ajatuksissani Bukowskiin itseensä, kunnes muistan kuinka lyhyt hyppäys hänestä on minuun. Vain lasillinen punaviiniä tai jäykistyneen siittimen mittainen välimatka. Bukowski on parasta naisten kesken, koska kukaan wanna be Bukowski ei suutu taskulämpimälle naurullemme. Mehän rakastamme Bukowskia. Muistan muitakin. On myös miehiä ja naisia, oman elämänsä Risto Ahteja ja Eeva-Liisa Mannereita. Eivät ne törmäile sielussani kuin päättömät pienimunaiset kanat. Joskus runoilijat ovat parhaita elävinä ja puhuvina tai hiljaa olevina, sellaisina Jouni Tossavaisina. Voi istua hiljaa tai puhella vaikka vasenkätisyydestä tai Strindbergin tyttärestä. Kuolleiden päälle leijuu pölyä ja jotakin mustaa ainetta, kanonisointia muistuttavaa, sellaista mikä tekee parhaastakin ihmisestä pömpöösin reliikin.
Mies yrittää purra pikkurillini poikki. Kiinnostava määrä tuoretta vihaa, sanoittamatonta. Sitä on niin paljon, että se syö minut elävältä. Sitten sen maha juuttuu läppärin väliin ja se kysyy että mitä nyt. Kysyn millainen on tarina Thinkpadin väliin juuttuneesta seksimahasta. Sen mielestä se sijoittuu avaruusasemalle ja on minun tehtäväni kertoa se. En kerro tarinoita. Kuuntelen niitä ja katselen, muokkaan ja valehtelen, kunnes ne muuttuvat täysiksi tosiksi.
20.2. 2010 kirjoitin Bukowskille tällaisen vastineen:
pidän naisista,
jotka eivät ole eläneet liian monien miesten kanssa.
en odota neitsyyttä,
mutta pidän enemmän naisista joita kokemus
ei ole raastanut vereslihalle.
naisissa jotka valitsevat miehensä huolella on laatua;
se näkyy heidän kävelytyylissään
silmissään
naurussaan ja
hellissä sydämissään.
naiset joilla on ollut liikaa miehiä
tuntuvat valitsevan seuraavan
paremminkin kostoksi kuin tunteella.
kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi kahlita
eikä tunnetta vaatia.
lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
ei mitään.
jotkut naiset ovat hienoja olentoja
jotkut naiset ovat herkullisia ja
ihmeellisiä.
jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kuin kuset
mutta ole hyvä ja jätä hyvät naiset rauhaan.
Charles Bukowski
---
Hommage á Bukowski
pidän miehistä,
jotka ovat eläneet
naisten kanssa.
en odota paljoakaan,
mutta pidän enemmän miehistä joita kokemus
on raastanut vereslihalle.
(pidän miehistä joiden päälle on kustu)
miehissä jotka valitsevat naisensa huolella ei
ole mitään laatua;
se näkyy heidän liikkumattomuudessaan
silmissään
tukahtuneisuudessaan ja
kivettyneissä sydämissään.
(pidän miehistä ja naisista)
miehet joilla on ollut tarpeeksi naisia
tuntuvat valitsevan seuransa
paremminkin huolimattomasti ja tunteella.
(pidän tunteista)
kaikki kääntyy vastaan
kun pelaa itsekkäästi:
rakkautta ei voi
tunnetta ei voi.
(pidän)
lopulta jäät sen kanssa mitä
olet itse ollut halukas antamaan
mikä on usein:
jo annettu.
jotkut miehet ovat hienoja olentoja
jotkut miehet ovat herkullisia ja
ilmeisiä.
jos haluat kusta aurinkoon, niin sen kun kuset
kuset ja kuset. ei kusi lopu.
Sari Hakala
Ainakin tämä on totta:
A) Lähdettyäni joku oman elämänsä huppupäinen ryöstää Salen, josta ostin kaksi purkkia tonnikalaa, kermaa, pastaa ja juustoraastetta. Sitten nousi kuume.
B) Esimerkiksi Risto Ahti ja Jouni Tossavainen ovat rakkaita ja eläviä. Kuollut Bukowski on elävämpi, kuin suurin osa elävistä wanna be Bukowskeista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti