Kuten korvasienet, tunteet ovat oikein käsiteltyinä erinomaisen herkullisia

Puoli yhdeltä yöllä keitän teeveden. Yhdeltä muistan keittäneeni sen ja keitän seuraavaksi kahvia. Hetken mielijohteesta leivon myös pikasämpylöitä ja viskon taikinaan oliiveja. Kekkonen, Sharon ja Teini pitävät seuraa. Kekkonen on kuollut, Sharon on halkeamaisillaan (syön sen kohta aamuyöpalaksi) ja Teini valmistautuu uniinsa, joita lämmin leipä masussa varmasti edesauttaa.

Jos lapsi joskus nukahtaa, pääsen livahtamaan hetkeksi takaisin itkuuni. En halua kuormittaa sillä lasta liikaa, näen jo nyt miten se satuttaa sitäkin ja se saa minut vain itkemään lisää. Tänään se on tullut itsestään, vuotanut yli ja hengästyttänyt, pelottanut ja satuttanut. Olen antanut sen tulla. Se on ollut epätoivoista, parvekkeella lumimyrskyssä poskille jäätyvää itkua. Uuvuttavaa. Etten jäisi siitä kiinni.

En tiedä milloin tarpeeksi on tarpeeksi. Ehkä sitten, kun olen järsinyt viimeisenkin rakkaudenriekaleen iholtani. Hannibalissa sekava nuorimies nylki ja syötti kasvojensa ihon (ainakin) viidelle suloiselle koiralle. Ja tullessaan itsekin nälkäiseksi, söi nenänsä. Hannibal tosin yllytti. Silti, jokainen kauhuitku helpottaa oloa hetkeksi. Saan kanapadan muhimaan. Saan unen päästä kiinni. Saan sanottua jotakin ääneen. Alan nauraa kesken itkun. En kiellä tunteitani vain siksi, että ne ovat melkein ylivoimaisen uuvuttavia ja osittain myrkyllisiäkin. Kuten korvasienet, tunteet ovat oikein käsiteltyinä erinomaisen herkullisia.

En kiellä ikävääni ja rakkauttani mieheen. Ne saavat muuttua fossiileiksi iholle ja mieleen. Koetan sietää pintaan pyrkivät pienet hyvät hetket ja muistot siinä hetkessä kun ne tulevat. Vaikka ne halvaannuttavat nyt, niin vielä tulee päiviä, kun en jokaisena hetkenä romahda, kaadu ja valahda. En halua silpoa itseäni.

Mielikuvaharjoittelen hyvää. Silitän ajatuksissani miehen partaa ja poskia ja nousen vuoteesta, menen ulos tupakalle. On huhtikuu tai kesä. Levitän aurinkovoidetta miehen kasvoihin ja otsaan. Kaadan punaviiniä. Nakerran vuohenjuustoa. On huhtikuu ja mies koskettaa ensimmäistä kertaa sormeani ja minä miehen. On uskomatonta siinä hetkessä, että se on todellinen ja on yhä yhtä uskomatonta, että se oli todellinen.

Sanoin joskus, että rakkaus on vain itseni kokoinen ja puhuu useinmiten omalla suullani. Kyllä se on suurempi. Rakkaus on kyllä hyvä.