22.12.2016

12:44







Turvaluolassani vierailee uupunutta jouluväkeä. Osa heistä eläviä ja osa kuolleita. Poltamme metreittäin valoa ja tulta. Tupakkaakin.

Kuolleitten kanssa on helppoa. Sopiva turvaväli alkaa löytyä, eikä minussa ole uusia lommoja. Kirjoitin eilen tänne pitkän tekstin, joka paketoi ison palan tajuntaa ja menneisyyden kalmoja. Julkaisin sen ja nyt äsken huomasin, että julkaisemisen lisäksi tuhosin koko tekstin. Ehkä näin oli tarkoitus. Muistan vain joitakin sanoja ja otsikon. Talvipäivänseisaus. Jään jäntevyys. Vetinen kylmyys.

Kun pääsen joistakin muistoista irti, tulee lisätilaa uusille vanhoille muistoille. Usein paskan jälkeen pintaan pulppuaa jotakin hyvää. Hengähdystaukoja ja valoaukkoja. Vähän kuin juuri leikatun kurkun tuoksu, juuri leikatun ruohon tuoksu, sirkkojen siritys, pulleat ja kypsät kirsikat. Sininen taivas, ilman yhtäkään pilveä jonka ohimarssia mielikuvaharjoitella, ettei hajoaisi. Ja sitten mesimarjankukat. Ne tulevat lohduttamaan. Olen takertunut niiden tuoksuun koko pienen tytön voimillani, muistan nihkeät sormeni, miten ne puristivat kukat kuoliaaksi. Kun lopulta pääsin turvaan, en tiennyt pitkään aikaan, että se oli jo myöhäistä. Juuri nyt ajattelen, että tietämättömyys on ollut pitkään siunaus. Nyt se ei enää ole.

Isä pyyhkii minulla lattian. Kaadan vahingossa sen kaljan. Sellaisesta rikoksesta saisi olla palkkana kuolema.  
Kuluu kolmisenkymmentä vuotta ja sitten muistan sen taas. Istun kuumassa saunassa tätini kanssa. Äiti on kuollut. Se koputtelee seinissä, lähettää meille äänimerkkejä kuoleman maasta. Puhumme ääneen sillekin, hymähtelemme vainajien lepattavaa läsnäoloa nurkissa, aina kuoleman jälkeen ääniä ja sitten ei mitään. Luulen, että ääni tulee meistä elävistä. Äidin lompakossa on lippu Mikko Alatalon keikalle. Muuta en jaksa muistaa. Väsyneet hautajaisjärjestelyt ja jotakin tuttua siinä kaikessa, kerta kerran perään. Kylmettyneitä kalmoja, suosikkivirsiä ja tutisevaa yhä elävää lihaa niitten ympärillä, niistämässä ja raapimassa piikkikorolla hiekkaa. Alatoopia, lapsia ja lapsenlapsia ja ikiroutainen maa. Krematorion liekkejä.  
Kysyn tädiltä miksi päätäni on särkenyt monta vuotta. Täti muistaa ne samat kolmisenkymmentä vuotta. Ylikin.  
Isäsi suuttui. Pyyhki sinulla lattian. Se hakkasi päätäsi lattiaan. Humalassahan se oli. Lämmin hiki valuu pitkin hiuksiani ja koko ruumista. Unohdan kysyä, miksi kukaan aikuinen ei auttanut. Mitä te oikein teitte?

Uusimmat muistot ovat niin kipeitä, etten voi vielä päästää niitä irti. Jos alan puhua ääneen, alan itkeä ja sanani sammuvat. Silti pärjään sanojen kanssa paremmin kun ihmisten ja rakkauden. En haluaisi olla näin kipeä, mutta otan itkuni vastaan ja katselen loputtomiin niitä pilviä. Nyt ne ovat vaaleanharmaa säkki maailman silmillä. Odotan mustaa pimeää, sen sisällä on helpompi pelata valon kanssa.

Istutan vieraan sohvaan, sytytän kynttilät, ojennan kahvin ja tupakan. Puhun vaivoin rakkaudesta enkä oikeastaan ollenkaan. Elimistä enemmän. Sydämestä ja siitä hetkestä kun se särkyi ja sitten vuosista niitten jälkeen. Syövästä, miehistä ja Balista. Tätä elämä enimmäkseen on. Pieniä tekoja. Kahvia ja kermaa. Vieras sanoo, että täällä on kyllä niin hyvää kahvia. Tiedän sen olevan totista totta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti