Mustien, harmaiden ja valkoisten silmukoiden, unihiekan ja silmätippojen varassa aloin nähdä unta. Uni on lahja. Iso ja pehmeä paketti, jota olen maanitellut luokseni asumaan. Olen hyvin kiitollinen sen satunnaisista vierailuista. Kuin pieni aivoton koira kuolaan uneni märiksi.

Hannibalia tuntikausia putkeen. Niin paljon verta, ettei Hohdon vuotava hissi vedä vertoja. Mads Mikkelsenillä on mielestäni aina ollut kalan silmät. Varsinkin Hannibalissa ja Jahdissa. Vetiset ja lionneet. Puolielävän kalan silmät. Pidän niistä yhtä paljon kuin Susan Sarandonin lehmänsilmistä.

Hannibal sai minut nälkäiseksi. Sekin on hyvä. Kaikki se liha, josta ei voi olla varma, onko se ihmisen vai eläimen, paitsi FBI sen kerran, kun haki doggie bagiin näytteitä illallisilta. Hain itselleni kalan juuri ennen kaupan sulkeutumista ja kohtelin sitä hannibalistisen herkästi hieroen. Rosepippuria ja kohta nahistuvia yrttejä. Monta kypsää avokadoa.

En enää tiedä, tarvitseeko kenenkään tulla minua vastaan. Olen itseäni vastassa. En täysin näe olevani sairaan väkivaltainen psykopaatti. Ihminen pilkottaa ainakin taustalla. Se on enimmäkseen sinäkuva, jolle annan aivan liikaa tilaa ja kieriskelen sen rumuudessa kuin koira paskassa. Minäkuvan kanssa kannattaa viettää enemmän aikaa ja niiden ihmispeilien äärellä, jotka heijastavat jotain muutakin kuin rumuuttani. En voi kovin pitkään elää yhden itsestäni piirretyn hataran tikku-ukon varassa ja anella toista ihmistä näkemään minussa jotakin positiivista. Jos ei pysty, ei pysty ja ainakin minun on silloin oltava armollinen. Lapsena en pystynyt väistämään ja minun oli jäätävä anelemaan rakkautta ja armoa yhä uudelleen. Aikuinen minä voi astua sivuun, vaikka harhaan, sellaisen vihan ja inhon tieltä, joka lopulta rampauttaisi ja saisi itsenikin uskomaan täydelliseen kelvottomuuteeni. Olen siinä tuskallisen hidas. En ole toimintaelokuvien sankaritar tai Hannibal, osumia tulee.

Näen väsyneen, melkein vastasyntyneen naisen, joka on neulonut paljon ja yrittänyt sanoa paljon, avautua, vaikkei ole ketään ottamassa sitä vastaan. Naisen joka kieriskelee itsesäälissä ja rakkaudessa ja kohta varmaan muistoissaankin. Villalangat sekoittuvat sen uniin ja kissa joka kehrää. Näen naisen, joka näkee joskus unia ja joskus todellisuutta ja joskus ne sekoittuvat. Menneisyys ja tuleva ja unet. Nainen ehkä sekoaa ajoittain kytköksissään, ei tiskaa koskaan, taantuu ja murtuu, mutta löytää aina jotakin, murusia, joiden varassa jatkaa.  Ympärillä on paljon samanlaisia, aukottoman epätäydellisiä olentoja. Häpeä, kipu ja suru lyövät, mutta myös parantavat. Mitä olisi ilo ja rakkaus ja hetkellinen huolettomuus ilman niitä.

Näen naisen joka on hereillä ja haluaa aamukahvia. Näen ihmisen. Kohta se varmaan tarttuu johonkin toimeen.