Laitan lankoja sivuun. Paitsi uusinta mustaa, ilmeisen ikuisuuden neulottavaa hidasta kaulaliinaa. Sormet etsivät uutta työtä. On pitänyt jo pari päivää tehdä levynkansia, mutta sanat on tulleet läpi. Se tarkoittaa toivottavasti sitä, että vuodan vähemmän tänne.
On totta, että mustat aukot vuotavat ulospäin. Sieltä sitä tavaraa tulee. Samalla pääsen yhä syvemmälle puhumattomuuden maailmaan, mutta tunnistan vammani, vaalinkin sitä. Viikko viikolta järjestelmällisemmin. Joskus tulevaisuudessa voin seurata jälkiäni ja todentaa ne. Fossiiliset mustan aukon askeleet kohti uutta järjestystä.
Saatoin lauantaina päivällä puhua äidin kanssa. Sen elävän. On hauskaa kun äiti kysyy aina, että herättikö minut, vaikka vuorokaudenaika olisi mikä tahansa. Varsinkin kun unettomuuteni tai vapaaehtoinen kukkumiseni on tuttua. Ja ehkä siksi kysymys aina onkin niin turvallinen ja intiimi.
Vielä hauskempaa oli, että puhelu osoittautui sellaiseksi yhdistetyksi lottovoitto- ja joululahjapuheluksi. Tunsin hetkellistä häpeää, kun äiti tivasi toiveitani ja tajusin, etten osaa toivoa itselleni mitään. Tai toivon sellaista mitä ei voi mitenkään toteuttaa, mutta en vedä sitä nyt tähän framelle.
Ei minun paljoa tarvinnut pinnistellä. Keksin yhden toiveen ja kun tiesin sen toteutuvan, keksin heti toisenkin. Varsinaista pröystäilyä. En heti osannut valita niiden välillä. Luojalle kiitos äideistä, jotka toteuttavat kaikki toiveet. Olkoonkin, että niitä on vain kaksi.
Tavarainhoni kaikkosi hetkeksi. Minulla on usein vaikeuksia perustella yhtään minkään ostamista, sillä se on mielestäni täysin Saatanasta. Varsinkaan mitään tarpeetonta ei ole lupa hankkia. Suurin iloni, ovat lapsen levytilausten mukana tulevat erisävyiset ruskeat kääre- ja paketointitarpeet, joita voin uusiokäyttää. Nyt tuntuu vähän samalta.
Eikä kukaan ole edes kysynyt olenko ollut kiltti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti