13.12.2016

Lihasrelakseantteja ja hierontaa


Viihdyn täällä puskissa. Täällä on enemmän tilaa puhua ääneen mistä tahansa ja oman alakulon näkyvimmät jäljet ovat ainakin osittain kahdeksankymmenen kilometrin päässä. Autistien päivärytmi on aina sama, raahaudumme iltayöstä töistä kotiin, syömme ja saunomme. Puhumme. Se puhe sisältää aina itkua ja/tai naurua. Tunnen itseni rakastetuksi ja olen turvassa, eikä sitä tarvitse analysoida mitenkään. Paitsi joskus puhumalla siitä, ettei kaikkea tarvitse.

P hieroo saunassa selkää ja niskaa. Kaikki valvotut yöt painavat lyijynä. Kasvolihakset ovat jumissa ahdistuksesta. Hieronnan päälle nappaan suosikkirelaksanttejani, joiden vaikutus on samanlainen kuin koomalla. Nukun kahdeksan ja puoli tuntia, herään vain kahdesti katsomaan kelloa, mutten aio nousta. Tunnen lepäävän ihmisen sisälläni ja se on ihanaa pumpulia, olkoonkin pelkkä itseaiheutettu kemiallinen reaktio.

Illalla puhuin Muusan äidin kanssa tunnin. Luottoihmissuhteeni rakentuvat kummallisesti. Tässä suhteessa on tietenkin hyvä, ettei Muusan Äiti voisi olla äitini. Itkin kolme kertaa. Nauroin myös. Kaikissa arvokkaissa naisissani on se hyvä piirre, että itkun seasta erottuu aina nauru. Joskus pelkästään se saa itkemään. Luulen, että minun on laskettava itsenikin näitten arvonaisten joukkoon. Saatanallista hulluutta ymmärtää usein parhaiten jo keski-iän ylittänyt arvohenkilö, jolla on kylliksi kokemusta kivusta, verestä, kuolemasta, rakkaudesta, mielialanvaihteluista ja mistä tahansa traumoista, miehistä, lapsista, naisista ja elämästä. Sellainen kokemuspohja luo kantajalleen eräänlaista julkeaa nöyryyttä. ilmaista ja ymmärtää oleellinen, ottaa näkökulmia ja nähdä todellisuuksista vivahteita ja sävyjä.

Jos pelkkä epätoivo, suru tai katkeruus olisivat muovanneet minusta kuvansa, niin minua ei olisi. Aamulla imuroin vähän, seisoskelen pihalla ja lumipesen yhden maton. Kohta menen opettamaan viimeiset tunnit tälle vuodelle, eikä se ahdista. Uusimmat lapseni huusivat hurraa ja eläköön jo eilen, kun varmistin jatkavani heidän kanssaan tammikuussa. Piti liikuttua ja käydä vessassa itkemässä. Se itku on vain väsymistä ja hetkittäistä epätoivoa ja hulluutta, jonka läpi en näe sitä, etten ole pelkkä hyödytön ihmisjäte, jota kukaan ei voi koskaan rakastaa. Mitä siitä? Enhän minä sille mitään voi. Muuten olin nokkela sanoissani ja teoissani. Hellyin jopa jatkamaan tunteja yliajalle, kun niitä tyyppejä ei meinaa koskaan saada ulos luokasta. Tämä iltapäivä ei pelota etukäteen. Olen valmistautunut saamaan lahjoja ja itkemään missä huvittaa.

Olen sanonut monta tarpeellista asiaa ääneen ja nukkunut tarpeeksi. Siinä on kylliksi parille päivälle. Ryhdyn kokoamaan voimiani juhlaa varten. Sellaista hyvien ihmisten juhlaa. Tiedän että voin ottaa tarvittaessa kutimeni mukaan, käyttäytyä psykottisesti tai olla käyttäytymättä. Olla ihminen. En aio kieltäytyä.

Inhoan tätä padilla kirjailua. Ajatus ehtii mykistyä ennen muotoutumistaan. Ja vielä tämä mäyräkoira tässä sylissäni. Koirapelkoiseksi ihmiseksi olen kyllä ihan liian koiraystävällinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti