31.12.2016

Siivoustalkoissa



Tällä paikalla (In this place) 2004, Photo installation, City mind, Platform, Vaasa.


Samalla kun kaivaudun yhä syvemmälle vaatehuoneeseeni ja Narniaan (lapsen vaatehuone), yritän keksiä jonkin paikan, minne paaluttaa perustukset tämän koneen sisällölle. Kakkospesä, turvasatama tai ulkoinen kiintolevy, mutta ihan sama, täällä on näköjään vuosi 2004.

Ei ole mitään muistikuvaa ihmisistä tai mistään. Muistan pussittaneeni elämäni ja sitten puhuneeni ruotsia avajaisissa tai pressissä, ikävöineeni lasta ja sitten juoneeni varmaankin jotain kirkasta viinantapaista kunnes kuolema meidät erotti. Varhain aamulla heräsin maailman ihanimmassa matkustajakodissa.

Minulla on erityisen huono tapa olla säilömättä taideteoksiani. Kun ne on tehty ja käytetty jossain galleriassa, tai muuten vain valmiintuneet ja käsitelty, ne voi heittää roskiin, ellei joku ole maksanut saadakseen niitä itselleen. Yhtä sydänverta ja märkää aina kaikki. Tätäkin henkilökohtaisempi oli jokin kolmimetrinen palkki, joka sisälsi satoja kuvia jostain elämää tärkeämmästä, mistä en muista mitään. Se oli yhteisnäyttelyssä, jonka osallistujien katseet muistan vieläkin. Perjantaina tapasimme työhuoneellani ja maanantaina yksi meistä oli kadonnut. Tiistaina, tai viimeistään keskiviikkona, se naarattiin järvestä.

Avantouimarit siitä puhuivat. Ja lapseni tuleva isä, joka oli myös avantouimari. Siellä uimassa sen kanssa, tietämättään. Ei tammikuussa ole paljoa muita hyviä paikkoja hukuttautua. Ymmärrän hyvin, tunnen suorastaan empatiaa ajatellessani, että sinetöidäkseen kohtalonsa, on järkevää hukuttautua avantoon tammikuussa. Ei siellä yöllä ruuhkaa ole. Rauhassa saa lähteä. Sukeltaa vaivatta jään alle tietäen, ettei sieltä oikeasti pääse pois. Vaikka haluaisi, vaikka ehtisikin vähän katua, niin ei enää löydä sitä aukkoa, eikä läpikään pääse. Jos se on tarkoitus, niin se on. Hyvin tehty.

Niistä avajaisista en taida muistaa mitään. Paitsi sen, että tein näyttelyyn jonkun työn liittyen häneen joka meni järveen ja sydänverta oli taas niin paljon, ettei ihminen kestä. Ja juuri se työ piti ihmisen saada ostaa. Olisi ollut rikollista myydä se, mutta kymmen vuotta kärvisteltyäni, lopulta myin sen. Yllättäen se oli helpottavaa. Jos joku kestää kymmenen vuoden toimitusajan, niin se varmasti haluaa tuotteen.

Siivoaminen ei mene putkeen. Koko päivän palapeli huusi huomiotani ja osittain myös sai sen. Hain teineille säkillisen uudenvuoden mässyjä, kaikkia laatuja pähkinöitä ja vähän namuja ja jotain mikä sattui käteen vartti ennen kaupan sulkeutumista. Huvittavaa on, että tarkoitukseni oli ostaa kahta laatua perunasalaattia. Se oli loppu kumpikin, joten ostin kaikkea muuta. Paljon. Liikaa. En tiedä ovatko ne ajat jo tulossa, kun ei itse voi lähteä mihinkään, kun teini piikittää hepoa suoneen heti kun oven sulkee takanaan ja oksentaa litran vodkaa naapurin iltulitteisiin. Toistaiseksi olen ollut onnekas. Täällä piikitetään huomenna wasabipähkinöitä ja karamellisoituja maapähkinöitä. En aio yrittää kotiin liian aikaisin.

Lapsen paheneva päänsärky pysäytti toimeliaisuuteni kokonaan, sammutteli kaikki valot ja hiljensi talon. Siksi kaivauduin hiljaa konearkistoon. Ensin silittelin lapsen uneen. Särkylääkeet on loppu, joten odotan aamua ja ensimmäistä avautuvaa apteekkia. Itselläni oli pienenä samanlaista. Isonakin. En vieläkään oikein tiedä miksi sitä minälapsen migreeniä ei tutkittu tai hoidettu. Olen ollut lähes migreenitön jo kohta 20 v. Oksennus ei tule enää suuhun, kun ajattelen päänsärkyä. Ja nykyisin, harvoin, jos ehdin aavistaa sen tulevan, osaan maastoutua.

Ilmeisesti puolet migreenistäni oli pelkkää kauhua ja muistoja. Hyvksikäyttö ja muu väkivalta muuttuivat päässäni kuorolauluksi, joka räjäytti tajunnan. Sitä laulua ei pääse pakoon edes tuhdilla estolääkityksellä. Se on nykyään vain vaimeaa hyminää, mutta pahimmillaan se oli kirkumista, joka piti minut hereillä päiväkausia ja väsytti sekä mielen että kehon. Kierointa on, että kaameimmillaan laulu on myös virheettömän kaunista, teknisesti ylivoimaista ja siten käsittämätöntä. Tappavan kaunista. En haluaisi kuulla sitä täydellä teholla enää koskaan.

Keskiyöllä ruokin toipuvan lapsen. Se on hiljainen ja pieni. Ottaa vastaan hyväilyjä. En tiedä, kuinka todennäköistä on, että olen tuhonnut senkin elämän, kasvattanut siitä samanlaisen ihmisjätteen kuin itse olen? Pelkään, että olen liian lähellä nähdäkseni. Ja nyt on liian myöhäistä korjata mitään. Itken sitä (kaiken muun ohessa) joka päivä, enkä uskalla kysyä keneltäkään, pitäisikö lapsi viedä vaikka johonkin turvaan? Minä en tiedä. En osaa uskoa, että se että olen tehnyt parhaani olisi lähimainkaan tarpeeksi.

Kun minä olen niin hirveä ja paha, niin miksi kukaan ei pysäytä minua? Pitääkö minun itse pelastaa läheiset ihmiset minulta? Olen aina tähän asti ajatellut, että lapsi on tavallaan henkivakuutukseni. En voi kuolla, koska rikkoisin sillä lapsen koko maailman. Mutta jos olenkin ajatellut aina väärin. Vain vähän muuttamalla näkökulmaa, se saattaisi olla lapsen ainoa turva ja pelastus. Eihän se ole koskaan päässyt minua pakoon. Rakkauteni on myrkyllistä ja lapsi on ainoa, joka on ollut sen kohteena monta vuotta.

Ehkä juuri tähän on taas hyvä lopettaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti