27.12.2016

Vadelmaveneitä





Olen repinyt vanhaa paperia koko yön silpuksi ja nyt täällä leijuu harmaankelmeä pölypilivi. Avaan sille ikkunan ja naakat huutaa kauhusta. Ei kai näitä ihan silpuksi tarvitsisi, mutta toisaalta, ensimmäisen Kuopion kotini naapurirapussa asui vanha rouva, joka tutki järjestelmällisesti kaikki(en) roskat. Joskus roskiskatos oli maanisen hirmumyrskyn jäljiltä hirveässä kunnossa, eikä sinne mahtunut ominensa sekaan. Vanha Rouva availi mm. käytetyt kuukautissiteet ja levitteli ne ympäriinsä. Kun hänet lopulta saatiin kodistaan ulos, lähti perään useampi jätelavallinen turhaa tavaraa, eli pääasiassa roskaa. Siivojat tekivät töitä vielä pitkään lähdön jälkeen, päälakea myöten suojattuina. Pihalla supistiin, että Rouvalla on kaupungissa toinen samanlainen osake.

Usein kootessani tulenarkaa roskapussia ajattelen Rouvaa. Lisään vanhojen sanojen, kuvien ja maksamattomien laskujen joukkoon märkiä kahvinporoja, kauravelliä, jokusen nuppineulan, räkäliinoja ja verta. Tein yövuoron, koska en saanut unta. Puoli kolmelta en saanut unta ja puoli neljältä en saanut ja puoli viideltäkään en. Alkoi tuntua aamulta, joten aloin toimittaa valonarkaa materiaalia. Kuin itsestään Vanha Rouva asettui seuraksi.

Katsoin äsken itseäni vessan peilistä ja melkein itkin. Ei ihminen voi näyttää tältä. Vanha ja harmaa nainen, jolla on vadelmaveneet silmien alla. Ja päällä. Mielestäni en ole harmaantunut kyllin nopeasti. Saatan kuolla, ennen kuin olen saavuttanut toivomani harmaansävyn. Tykkään kun hopea välkkyy hiuksissa. Se on kuin jokin salaperäinen filigroitu tiara. Edes sellaisten öitten jälkeen, joina jotkut harmaantuvat kokonaan, en ole päässyt tavoitteeseeni. Ja niitä öitä riittää. Sen sijaan, minulle näyttää muodostuvan näkyvät vadelmaveneet silmiin. Olenkohan minä jo tämän talon Vanha Rouva.

Aamupäivällä piilottelin pieniä lahjoja lapsen huoneeseen. Sain nähdä kun se hymyili tyytyväisenä. Sekin valvoi suorilla yötä, kun ei kuulemma saanut kunnolla valvottua joulunvietossa. Se jopa makoili hetken kanssani sohvalla ja jutteli muutaman sanan. Olin tehnyt sohvapöydälle pähkinäansan, ei kai se muuten. Yöllä kävin välillä viittomassa sen ovella nukkumista, mutta lopulta luovutin. Pian viimeisen viittoman jälkeen kuulin pojan rauhallisen unihengityksen, potkut seinään ja kissan koluamassa pojan liepeillä. Muistan miten hauskaa oli teininä valvoa jouluöitä. Kissa on välillä hämmentynyt etsiessään olematonta poikaa ja sitten kun poika aineellistuu, kissa selvästi alkaa elää isommalla vaihteella. Kaltaiseni haamun ja ihmisjätteen kanssa eläminen ei ole helppoa. Pelastakaa edes eläimet.

Jo aamukahvilla aloitin kaulaliinan taas kerran alusta ja kiroilin ääneen puhelinkauppojen nettisivuilla. Että ottaa päähän. Melkein sorruin hankkimaan sellaisen laitteen, joka sopii ihmiselle jolla on jokin vamma. Tai dementia. Aloin oikeastaan haaveilla olemattomasta puhelimesta. Ei se kai aivan mahdotonta olisi. Saisin mielelläni käsinkirjoitettuja kirjeitä. Olisi riemullista saada kaunolla kirjoitettu kirje, jossa lukisi: Missä oot? Vastaisin siihen sitten kun huvittaa, mahdollisimman pikaisesti silti. Jäisin paitsi kaikesta, mikä tapahtuu juuri nyt jossakin muualla, mutta jonne ehtisin, jos minulla olisi puhelin. Tai fb. Periaatteessa ne tietenkin ovat, mutta minä en niinkään.

Kukakohan alkaisi kirjeenvaihtoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti