16.12.2016

Juhlia ja kuoriutumista







Peaky Blinders


Rectify 

Kipulääkkeenä nautin yliannostusta laatusarjoja. Peaky Blinders on silmissäni samanvärinen kuin marraskuu, vaikka se onkin kai Belfastin hiilipölyä, ikuista sadetta ja mutaa. Rectify taas tuo lähemmäs syvän etelän puuvillapellot ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevän uskon jumalaan. Sielläkin on mutaa, joka tarttuu housunlahkeisiin ja kulkeutuu kaikkialle. Rectifyn himmailun tahtiin neulon kaulaliinaa jonka piti olla eilen valmis, mutta joka on purettu ja parsittu jo moneen kertaan. Neuloin sitä juhlissakin useamman kerroksen pieleen - mustaa lankaa pimeässä huoneessa - ja hihittelin vieruskaverin kanssa, että ei tule onnistumaan tämä.

Juhlissa puhuttiin paljon kulkutaudeista ja kuolemasta ja soitettiin masentavaa ja haikeaa musiikkia, joten lähdin hyvissä ajoin ja hyvillä mielin harhailemaan rantaan ja kotiin. Ehdin kuitenkin puhua vähän koteloitumisesta, unettomuudesta, olkavarsikivuista ja sädesienestä, sekä myöntyä jouluaaton viettoon. Join mukillisen erinomaista boolia, jota Muusan Äiti kävi hakemassa minulle, ennen kuin siihen oli ehditty sekoittaa mitään Koskenkorvaa laimeampaa. Heräsin.

Olen tainnut saada joululahjat jo etukäteen. Vein ylimääräisiä naapurille, suklaata ja viiniä ja ison valmisglögin, josta en tykkää. Jouluvessan kirjakokoelma on laajentunut ja kylvin siellä eilen kynttilänvalossa ja maidossa (vain jalkani saivat maitoa - täysmaitoa). Suon itselleni hetkellisen elämän pumpulissa ja punaviinissä. Kuoriudun ihan vähän. Olen kokonaan ulkona. Välillä hangessa ja välillä pienen välimatkan päässä kehostani. Sanon sille että anna mennä vaan ja mihin vaan. Kohta kaikki on ohi. Siihen asti mennään näin.

Olen vähän hidas, mutta nyt jo armollisen hidas. Ikävä ei satuta, sen voi sulloa syvemmälle, mustien aukkojen mustista aukoista sisään ja sitten hymyillä, koko avaruudelle, tähdenlennoille, täysikuulle ja sille miten pientä kaikki on. Jättiläisen henkäys tekee minusta savulihaa. Ja hetkellisesti tuntuu hyvältä tarttua neuleeseen, ystävän tai kirjaan. Alan muistaa miltä tuntuu, kun rakkaus läimii päin näköä.

Tämän itseaiheutetun hellyyden tulisi riittää loppuelämäksi, siksi yritän olla maanittelematta ja käskemättä. Muiden ihmisten läheisyys on yhä vaikeamapaa. Pelkään niin paljon ja säikähdän pienintäkin liikahdusta. Paitsi niiden liikkeitä, joihin luotan kuin kivimuuriin. Ne pääsevät ihollekin ja parantavat kosketuksellaan. Minä en oikein voi koskaan olla yksin tai todella yksinäinen, sillä minulla on niin paljon ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät. Yritän sietää ja kestää sen, että he sietävät ja kestävät ja ovat ja rakastavat. Yritän maanitella esiin toisenlaista yksinäisyyttä. Sellaista yksinäisen vanhuksen muumioyksinäisyyttä, mutta en vaan pysty. Minulla ei ole sellaista.

Olen lapsellisen hämmästynyt siitä, että tämä vuosi on pian ohi. Jatkan sitä ehkä seuraavaan, ihan vähän, jotta ehdin nielaista. Hyvä vuosi, rakkauden vuosi, vaikkakin eriskummallisen täynnä kalmoja. Tänään uskallan lisätä listalle isän ja äidinkin. Tavallaan se kaikki kauhu ja kipu, jonka kanssa olen saanut viime viikot seikkailla, alkaa olla ohi. En ole oppinut mitään, mitä en jo tietäisi. Olen ehkä vähäksi aikaa kyykistynyt ymmärtämään sen, kuinka helposti vanhat traumat nielevät kokonaiseen ihmisen, kuinka voimaton ja keinoton voin joskus olla, kun ne astuvat hampaisiin asti aseistautuneina päiväuniini ja silpovat kaiken olevan.

En osaa vielä sanoa olevani kiitollinen. En ehkä koskaan. Järistysten jälkeen minä rakennun taas, kunnes joskus lopullisesti murenen. En syytä itseäni siitä, mitä en enää osaa ja uskalla. On kaikkea muuta. Silti jotain on taas käsitelty ja paketoitu. Mielikuvaharjoittelen silkkipaperia, kultalankaa, punaisella painettuja lakkasinettejä ja uusia silmukoita.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti