10.12.2016

Keskiyön kakku


Vessa odottaa joulua.

Parhaat jutut on usein painettu astianpesuainepulloihin.

Aamupäiväkahvi.

Vessakin pukeutuu jouluun. 

Paavo ei kuuntele Bachia.

Luonnonvalosuikale.

Keskiyön kakku.



Joskus vaikeinta on juoda kahvia. Sen lisäksi saatan sitä juodessani liikuskella ajatuksissani päin seiniä tai yrittää läpäistä ne.

Kuljeskelen minä muutenkin. Vein P:n synttärikahville. Kahvin lisäksi siinä paikassa on paljon muutakin toimimatonta. En ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä tosiasiaa, että ainoa mainitsemisen arvoinen kahvipaikka täällä, on oma koti. Piste ja tervetuloa. Vein silti hätälahjan. Ehjän sydämeni. Sanoin että voi sen heittää seinäänkin. On kokonaisempi niin, rikkipoikki.  Aiemmin aamuyöstä, etsiessäni päätöntä ritaria, löysin ritisevän muovipussin. Sen sisällä oli villasukka vuodelta 2008. Tai jotakin sinne päin. Kuitenkin ajalta jälkeen leikkauksen, jolloin sain neulonta- ja virkkaustaitoni takaisin ja siinä onnistumisen kiimassa ryhdyin taikomaan sormistani villasukkia ja lapasia, ensin itselleni, mutta sittemmin myös muille. Tämä villasukka joka ilmestyi minulle, on täyttymätön lupaus P:lle. Aloin täyttää sitä, mutta tajusin, etten ehkä ehdi. P on syntynyt samana päivänä kun lapseni.

Deadlineen on pari tuntia ja kiitän itseäni hätälahjasta. Villasukista toinen on jo ollut pitkään valmiina, eli vuosia, mutta toinen ei. Hän on valmistumaisillaan, muttei kuitenkaan tulevan tunnin sisällä. En kiitä itseäni erikoisen kantapään kokeilemisesta, sillä en saa mitenkään kiinni siitä, mitä olen joskus tehnyt. Varsinkaan, kun to do -listalla on myös keskiyön täytekakku, joka ei ole minun ideani, mutta toteutukseni kyllä. Paljon Lemon Curdia ja sitruunalla maustettua tuorejuustoa ja kermavaahtoa, jotka peittävät kaiken olennaisen.

Keskustelin Paavon kanssa vakavasti Bachista. Waitsista en keskustele, se on minulle kipeämpi kohta yhteiselossamme. Paavo ei kykene keskittymään elämään (eli uneen ja uneksimiseen) kun Bach pauhaa. Mietin tätä samaa itsekin ja tajusin, että Bachin soidessa, kirjoitan puolet vähemmän ja tajuankin oikeastaan puolet vähemmän siitä mitä yritän ilmaista. Bach yhdistettynä loputtomaan valvomiseen on vähän kuin saavutettu taivaspaikka. Ei mitään.

Puhelimeni aloitti taas eilen oman elämänsä. Se oli soitellut itsekseen kaikkialle ja kaikkia soitteli takaisin koko illan. Että mikä nyt on? Selittelin aikani, mutta sitten sammutin koko toosan ja nukuin. Kaikesta huolimatta puheluni P:lle yhdistyi. Olemme aina hämmentyneitä kun puheyhteys muodostuu, sillä kummankin puhelimella on oma elämä, joka ei normaalisti salli yhteyden muodostumista välillemme. Oletko se sinä?! Kuuletko minua?! Tää toimii!

Nukuin illalla päiväunet ja valvoin koko yön. Puhelin sanoi, että rakkaus siirtää ihmisen pois entisiltä sijoiltaan. Ja ettei rakkaus, suhteessa minuun, halua olla olemassa. En minä osannut sanoa mitään. Muutenkin, olen hämmentynyt siitä, miten vähän minulla on sanoja. Olen olemassa, kuulen suolistoni, mutta jos minun täytyy kommunikoida ääneen, muutun suolapatsaaksi, seison vain paikallani ja itken. Kaiken keskelle Vuorelta tuli viesti, että Mentori on mahdollisesti tulossa kaupunkiin. Lopetin heti ranteitten halkomisen ja aloin olla iloinen.

Uskon, että he joilla on jotakin merkitystä, odottavat minua maailman tappiin. Tai sitten eivät.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti