3.33

Paavo kuuntelee Bachia

Eilen heräsin kahden jälkeen päiväunilta, kun lapsi tuli koulusta. Luulin iltapäivää aamuksi ja pyysin
anteeksi, etten herännyt keittämään kouluunlähtijälle kahvia. Pojan ilme paljasti, että nyt ollaan eri aikavyöhykkeellä ja pahasti.

Kahden tunnin tehopäikkärit korvasivat huonosti viimeisimmät unettomat yöt, joina yritin korjata unirytmiä peruskoulupohjaiseksi. Tai siis tapahtui jonkin viimeaikaisen yön jälkeen, etten sallinutkaan parin tunnin päikkäreitä itselleni, vaan menin umpiväsyneenä yhdeksältä illalla nukkumaan. Oli ihanaa kaatua vuoteeseen ja sammua. Heräsin täydessä tehotyttötilassa jo ennen yhtä yöllä. Luovutan ja luovin. 3.33 on kahdesti kadonnut ja kolmesti kirjoitettu työpaikkahakemus valmis. Kannattaa suorittaa tärkeät asiat koomassa ja tehdä omatoimisesti kodin sähkötöitä. Ei tarvitse kauaa kitua.

Käyn pimeän aikaan metsällä, pesemättömänä ja ajatuksissani. Lumivuoret kasvavat ja uudetkin polut häviävät tieltäni. Aivoissa liikkuu agendan rippeet. Kirjoitan päässäni. Kohta puhun itsekseni. Kohta kirjoitan äänettömästi. Viikkaan pyykit ja löydän päättömän ritarin. Keitän meille kaikille kahvia. Hiljaisuuden rikkoo joulukuun ainainen naakkaparvi. Pidän joulukuun naakoista, niitten metelistä ja kiireellisestä lennosta. Aamu tuo valon sisään. Luukutan Bachia (Glenn Gould, 1981 ja 1955) ja suljen naakoilta ikkunan. Kissalla on kummallinen suhtautuminen sekä Tom Waitsiin että Glenn Gouldiin. Vuosien mittaan se on oppinut olemaan samassa huoneessa niitten kanssa. Ilme on silti anovan kärsivä. Ollako lähelläni vai hirttäytyä, kas siinä vasta pulma.

Se ei tiedä, että kohta Glenn sammuu ja minä menen ulos, puhumaan puille ja naakoille puuta heinää.