Vesan joulu

Nyt on vasta joulukuu aluillaan, mutta kukaan kovin läheinen tai viereinen ei ole kertaakaan pariin päivään kuollut. Ei ihminen, ei eläin. Ja kaikista eläimistä, Nelli (🐶), suosikkivillatakkini, vanharouva jota en ole koskaan osannut pelätä ja joka on useasti ollut lohduksi, on "paranemaan päin". Nelli siis selvisi marraskuusta. Viimeksi nähdessämme, olin varma, että se on menoa nyt. Supatin sille jotain pientä. Vollotin. Tosin en Nellin tilaa, vaan ihan yleistä kaikkea. Nyt odotan viikon päähän hahmottuvaa jälleennäkemistämme suorastaan iloiten. Tulevaisuudenuskoni on lyhyessä ajassa ja lähes huomaamatta kehittynyt harppauksella. Viikko vastaan viime aikojen viisiminuuttiset on sellainen saavutus, että mietin jo millä huulipunalla raaskin piirtää rastin vessan seinään. Näyttäisi siltä, että tarvitsen uuden huulipunan.

Tilasta ja vessan seinästä tuli mieleen joulu. Tai siis vaikea ajatella yhtään mitään, mistä ei tulisi mieleen joulu. Meidän joulukuumme on aina yksi Saatanan Helvetti. Tai oli vielä enemmän (Saatanan Helvetti + Kiirastuli) silloin, kun lapsi oli vielä pieni ja hillitsi hermonsa yhtä huonosti kuin minä. Ensin on nimpparit, sitten on synttärit ja sitten on joulu. Ja siinä samassa on nykyään uudet talvikengät ja -takit ja yleensäkin kaikki uusi ja sen rinnalla vanha ja pieneksi jäänyt ja rikki mennyt. Olisi pitänyt ajatella ajoissa. Lasta ja nimeä nyt ainakin.

En ajatellut, sillä ennen lasta joulu oli itselleni pitkään sarja pimeitä vapaapäiviä, joita kuluttaessa sai, varsinkin baareissa, väistellä punanuttuisia joulun sesonkityöläisiä. Että saanko istahtaa tähän hetkeksi. Että oletko ihan yksin? Voi että sinua. En ole (vielä) koskaan ollut niin yksin, että turvaisin joulupukkiin. Yhtenä jouluna naapurista paloi poroksi useampi ihminen ja jonain toisena jouluna kituutin makaronilla ja margariinilla, kunnes joskus vuoden vaihtuessa löysin lahjasukasta setelin. Toisinaan olen harhaillut hautuumaalla ja joskus jonkun muun kuin oman suvun juhissa. Ainakin kerran olen muuttanut jouluna ja useamman joulunajan olen viettänyt työhuoneella tai muuten töissä. Viime vuosien pysyvin jouluaaton traditio, on ollut varata taloyhtiön pesutupa useammaksi tunniksi ja pestä pyykkiä. Siinä sielu lepää. Kaikkialla leijuu hitaasti kärventyvän sian löyhkä ja kaupunki hiljenee yhä harvemmin, mutta jotain siinä on. Hiljaista ja tyyntä kiitollisuutta, kun saa molemmat teollisuuskoneet vain omaan käyttöönsä. Paitsi silloin pari joulua sitten, kun joku mummo yritti tulla väliin pesemään lapsenlapsensa puseron, joka oli tahriintunut ties mihin suklaaseen ja sinappiin.

Mitäköhän minä olin tässä oikein alustamassa? En muista. Käyn laittamassa välillä kahvit tulille.
Laitoin vähän kanelia kahvin joukkoon. Ja luin täältä jokusen joulun pois. Hymyilyttää elämä.

Varmaan sitä olin kertomassa, että luin paikallisesta sanomalehdestä artikkelin otsikolla: Vessakin pukeutuu jouluun. Ajattelin ensin lukevani väärin. Että varmaan se on joku Vesa, joka verkkareihin sujahtamisen sijaan on lähtenyt mukaan johonkin muuttumisleikkiin, jossa joulun pitkät ja pimeät pyhät vietetäänkin smokissa. Mutta ei, kyllä kyseessä tosiaan on vessa. Tai kaksi vessaa. Stressaannuin kolme silmänräpäystä, mutta sitten ajattelin, että tämähän on ihana ja kaunis idea.

Koska jouluni on lapseton (lukuunottamatta tätä sisäistä lasta) ja miehetön, keskitän kaikki joulumeiningit vessaan. Vaikka minulla on 12 metriä uutta valoa, niin haen sitä vähän lisää. Jossakin tarpeellisten asioitten laatikossa on varmasti eräs päätön ritari, jota olen vuosikaudet säästellyt ehkä juuri tätä joulua varten. Asetan sen vessaan suojeluspyhimykseksi. Markku Lahtelan muistiinpanoja -kokoelman (sekin on joulujeni ainainen ilostuttaja) kaivoin jo esiin ja nyt täytyy vielä keksiä jotakin muuta ylevää vessaluettavaa. Alan myös käydä suihkussa elävän tulen kanssa. Pussitan kanelia, neilikkaa ja vaniljaa. Tuskin maltan odottaa, enkä oikeastaan odotakaan. Kiertelen parin neliön vessaani kuin kissa hiekka-astiaansa. Aion myös rikkoa alkoholittomuuslupaukseni ja asentaa vessaan viinihanan. Tai ehkä jokin likööripullo siihen käden ulottuville, elävän tulen viereen. Konvehteja. Tai konvehtipapereiden näyttely. Ilmakuivattu sika.

Tällainen minä tänään. Nauroin ensin surulle, kun Pia muistutti whatsappissa, että osaan senkin. Itkua tuhersin, enkä jaksanut edes kauppaan. Nyt nauran ilolle. Mitä minusta. Taidan viettää tämän tyypin kanssa jouluni. Se on ihana nainen, ihan mun tyyppiäni.

Kävin lopulta kaupassakin. Ostin tarpeet joulutorttuihin ja "leivoin" ne yhdessä lapsen kanssa. Kahdentoista jälkeen yöllä soi puhelin. Lapsen kaverilla oli hätä, että onko lapsi muistanut avata joulukalenterin kuudennen luukun. Tykkään näitten nuorten miesten huumorista. Kippistimme tähtitortuilla itsenäisyyspäivälle. Juhlaruokana meillä on uunimakkaraa ja pottumuussia. Lapsi huolehtii minusta täysin omalla tavallaan. Huolehtimalla lempeästi siitä, että huolehdin hänestä. Kaikki on hyvin niin kauan, kun hän tai kissa ei kuole. Minua ei lisätty tänään listalle. Ei ollut tarvetta.

Markku Lahtela, muistiinpanoja