Pääsin hienosti lomatunnelmiin unohtamalla nimeni ja vaipumalla polvilleni marketin punaviinihyllyjen eteen. Kotikaupan halpikset, ne kympin pullot, maksavat täällä ehkä 2.5 euroa, paitsi ollessaan tarjouksessa, jolloin ne maksavat ehkä 1.39 euroa. Ja nimeni voi ihan hyvin unohtua. Se on jo useasti hukutettu suolaisiin aaltoihin.
Olen kävellyt unissani. Se vasta onkin jännää puuhaa, sillä en muista tehneeni sitä aiemmin paljoakaan. Olen jo muutaman kerran löytänyt lakanani lattialta. Kuin harteilta lasketun viitan. En muista mitään, en muista viitoittaneeni itseäni tai liikkuneeni mihinkään. Suomen juhannuspäivänä löysin lakanani kylpyammeesta. Ne olivat lihaisassa oksennuksessa ja lihan joukosta löytyi myös puhelimeni. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, sillä unissaoksentamisen suoritti lapsi.
Täällä pääsi tänään hyvään alkuun juhannusjuhlat. Lähin vertailukohde saattaisi olla jokin pikkuinen sota. Uskaltauduimme lapsen kanssa rantaan tarkistamaan paikallisen kokon. Hauskaa on, että kokkoa vartioi (tosin hyvin laiskasti) poliisit, aidat ja varoitusnauhat, mutta ilotulitteita ja papaatteja saa kuka tahansa ampua ja missä tahansa. Ilman mitään suojia tai välimatkaa. Täytyy muistaa tarkistaa ketkä kaikki kuolivat tänä yönä. Kuulostaa siltä, että joku on vielä elossa ja sillä on vitusti pommeja jäljellä.
Olen alkanut taas syödä appelsiineja. Ne ovat syötäviä täällä. Teen niistä namusia pakastamalla ne sopivankokoisina slaisseina. Suosittelen.
Silti. Tähän tuli jokin hetkellinen ahdistus. Lapsi lähtee viikon kuluttua. Sitä se suri iltakylvyssä. Mulle tuli vain yksi ajatus mieleen. Se oli työ. Minun pitäisi sanoa jotain, mutta miten se sanotaan, kun on unohtanut nimensäkin? Ja viikon kuluttua tarkoitukseni on olla vielä nimettömämpi. Työn jälkeen tuli toinen ajatus, se oli jokin muiston tai kaipuun tai kiinnittymisen ajatus. Ja hetkeksi vyöryi päälle kaikki. Työ ja se mistä työ on tehty. Ei sitä jaksa. Ilmeisesti olen enemmän loman tarpeessa. Ja samalla sairaan tunnollinen. Valmista tulee vaikka kirveellä. Päähän. Omaan päähän.
Minä saatan hyvinkin luovuttaa. Kaikesta. Ehkä juuri nyt olen iloinen siitä, ettei kukaan ole lähelläni, etten juo kahvia kenenkään kanssa, etten tee mitään kenenkään kanssa, sen syö, en juo, en nai. Ja ettei minua oikeastaan ole. Voisin kävellä mereen. Ja kävelenkin. Joka päivä.
En ole unohtanut nimeäni moneen vuoteen. Se on karmivaa. Paitsi ehkä dissosioidessani, mutta silloinkin on aina jokin nimi, vaikka sanaton. Pitäisi löytää jokin tie. Pois, nimettömyyteen. Edes välillä.
VastaaPoista