Treffeillä

Lahja

Unohdin kertoa, että meidän piti tehdä eilen makaronilaatikkoa. Mutta siitä ei sitten tullutkaan mitään pt:n jouduttua surffailemaan jonnekin lähikylään illaksi. Se siirrettiin tehtäväksi manjana tai siis manjanan manjanana, tai jotakin sellaista. Multa on kinuttu suomalaista ruokaa. Jotain tyypillistä. Esimerkiksi lohta ja sen kanssa tuoresalaattia. Mä kerroin, että me syödään makaronilaatikkoa ketsupilla, eikä mitään muuta. Paitsi että mä en syö sitä ketsuppia, mutta vieraiden on pakko. Ne kysyi, että mitä viiniä ostetaan ja mä ehdotin että juotaisiin maitoa. Ne lupasi tuoda. Punaviiniä. Mutta tämä siis tapahtuu joskus toiste.

Vapauduttuani keittiöjumalattaren tehtävistä, mä suostuin treffeille yhden urpon kanssa. Se on viikon kinunnut mua ulos syömään. Se oli minuutin myöhässä tapaamispaikasta ja mä lähetin sille viestin, että menen nyt syömään minne huvittaa ja adéu! Se kipitti sinnikkäästi mun perässä ja löysikin mut. Se ei normaalisti löytäisi, koska olen kieltänyt kaikkia antamasta aikatauluani sille. Mä kuitenkin ajattelin, että sehän voi olla sellainen harjoitusvastustaja. Ehkä mä olen vaan liian nirso. Se voi yllättää mut positiivisesti, ihan varmasti voi.

No ei voinut. Mä olin lopulta niin vihainen ja kireä, että ääneni väkisinkin kohosi vähän kaiken muun hälyn yli. Mä olin melkein kaksi tuntia ihan kiltisti kuunnellut sellaista tyhjänpäiväistä jaarittelua, että mikä sun lempielokuva on mun on bladerunner ja mikä sun lempikirja on mun on sieppari ruispellossa ja sä oot niin kaunis näytät ihan peppipitkätossulta ja jonimitchelliltä oi vuhvuh. Ja siinä kohtaa, missä se sanoi, että Blade Runner on siksi niin hyvä kun se on totta, mulla repesi. Mä yritin vähän vielä keskustella siitä, minkä ikäsinä espanjalaismiehet muuttavat pois äidin luota ja miltä se niinku tuntuu elää aikuisen miehen elämää, jota äiti ohjailee? Tämä mies oli jo 38, mutta napanuora oli katkaisematta. On se siis muuttanut jo kotoa pois, mutta jostain syystä äiti on nytkin sen luona...

Mä en ollut yhdestäkään maailman asiasta sen kanssa yhtä mieltä. Lisäksi, ennen jokaista kysymystään, se tökkäsi mua käsivarteen tai polveen tai yritti vähän hipaista. Jos se olisi joku johon olisin ehdottoman kuumana....no en mä voisi olla, unohtakaa koko juttu.

Se myös unohti syödä. Seuraavaksi se unohti maksaa ja kysyi kauniisti, että haluaisinko yhden oluen? Sanoin että kiitos, mielelläni! Se ei vaan saanut sitä tilattua. Lopulta mä tilasin sen itse. Seuraavaksi tarjoilija unohti tuoda sen ja mun deitti kysyi haluaisinko, että hän käy muistuttamassa. Se ei kuitenkaan saanut käytyä muistuttamassa. Lopulta mä otin mun määrätietoisen olemukseni käyttöön ja sain puolen tunnin säätämisen jälkeen yhden olskun. Olipa se hyvää. Mutta ilta oli saatanan kamala. Mä en enää ikinä mene treffeille. En yhdenkään sellaisen tyypin kanssa jonka luulen voivan yllättää mut positiivisesti. Jos koko ilta ei olisi ollut niin raivostuttavan naurettava ja absurdi, olisin varmaan itkenyt kivusta.

Onneksi tämä aamu oli leppoisampi. Yksi setäkaveri toi mulle aamukahville pussillisen kirsikoita, kantapaikan omistaja pussaili mut pilalle ja mun ei tarvinnut tilata mitään, koska mun kahvi tuli ihan itsestään pöytään. Lopun päivää mä vietin mun salarannalla. Katsoin jokaisen laivan, veneen ja laudan. Meri aaltoili pulleana, mä keinuin sen mukana ja naureskelin itsekseni.

Musta pidetään niin hyvää huolta, että lähteminen on aikamoista kipuitkua. Miksi nää rakastaa mua niin paljon?