Markku, Jussi ja mä

Markku Lahtela 

Tänään paistoi aurinko. Suoraan sisään. Jäin katsomaan sitä silmiin ja tein sille asetelman punasipulista ja muusta. Kun aurinko lähti omille teilleen, tein punasipulista hilloketta. Teki yhtäkkiä mieli. Koti tuoksuu vieläkin vahvasti balsamicolle, mutta se on sen arvoista. Parvekkeen ovi ja olkkarin ikkuna ovat auki ja ulkona kuulostaa ilotulitukselta. Jo kolmatta päivää. Jää ritisee katujyriltä kuulostavien autojen alla. Värittelen samalla levynkansia. Sanon että kaikki saavat toivoa ja Joulupukki tuo kaikille kaiken. Joskus jouluisin tekee mieli rakuunaporkkanoita tai voisulassa kelluvia etanoita tai paahdettuja kastanjoita. Nyt teki mieli vain hillottua punasipulia. Kun lapsi on täällä, tekee mieli enimmäkseen lanttulaatikkoa ja sikaa. Lapsella.

Käytin viimeisen voinokareeni suppilovahveroihin, jotka lapsen isä toi ilokseni ohikulkumatkalla joulunviettoon. Kaksi parimetristä (no on ne vähän alle) miestä riiteli eteisessä ja minä kiittelin ja muistutin, kuinka kotoisaa tämä onkaan. Lapsikin toi lahjan. Se pitää avata varovasti. On hauskaa, että on jouluja jolloin en saa yhtään mitään ja sitten näitä, joina kaikki maailman lahjat tuodaan minulle. Tai siltä ainakin tuntuu. Yksikin lahja riittää herättämään sen tunteen.

Kun olin vielä jouluni lapsen isän kanssa, annoimme toisillemme täsmälahjoja. Se on kiva tapa. Täsmällinen. Annoimme kirjoja, tietenkin. Sain minä yhtenä jouluna kaksi pyjamaa ja nyt se tuntuu hyvältä, flanelliselta. Silloin se tuntui vähän...kahdelta pyjamalta. Ja tohveleilta! Mutta minulla on yhä ne tohvelit. Tupakoin ne jalassa talvisin.

Lähdin illemmalla voin ostoon ja tajusin, että nyt on ilmiselvä huhtikuu. Haistan kevään. Ehkä siksi kaikkialla onkin huhtikuu. Horjun vähän. On liukasta. Kävelin vähän kauemmas. Ainakin sata metriä. Meille on tullut lähiviinakauppa tänne, enkä osaa tai halua vielä käyttää sen palveluja, mutta se oli juuri sulkemassa ovensa ja huomenna se ei edes avaa. Hain punaviiniä. Vien sen huomenna Muusalle ja punasipulihillokkeen ja lohipateen. Uskon saavani siitä hyvästä sikaa.

Väsyn siitä, että kaikki tapahtuu niin usein heti. Miksi ei voi odottaa kolmea vuotta? Ehkä siksi, että olen itsekin niitten hätäpäiden joukossa.

En ole vienyt Markku Lahtelaa vessaan. En vaan raaski. Hän on tässä vieressäni ja puhuu paljon katkerammin kuin minä. Osuvamminkin. Yhteiset joulumme ovat jo vuosia olleet niitä parhaita.

Minulla on kaikki, eli ei mitään.

Aina on tietenkin Jussi.