"Komisario näytti todellakin toisinaan siirtyvän muihin maailmoihin, eikä kukaan silloin halunnut lähteä hänen mukaansa."
- Fred Vargas, Kuriton mies nurin

Kyllä ilo ilman viinaa on teeskentelyä vaan. Ainakin välillä. Krapulan ankeus ei ole mitään verrattuna elämän ankeuteen. Jäljellä on myös muisto viivasta ja pienistä kivoista ihmispoloista, puheesta, tanssista ja hetkellisestä ilosta. En tosin ole niin varma ilosta. Luulen että minun pitäisi tehdä juuri nyt töitä. Kirjoittaa ja sanoa, kertoa viivasta, kuinka se liikkuu ja valmistaa tietä värille. Kuinka se on musta, haparoiva ja todellinen. Viiva on ilo silmälle, todellisuus ei. Jätän viivan. Se ansaitsee muhia vielä hetken. Sanon sen kohta. Tiivistän sen kaikessa laajuudessaan.

Istun parvekkeella ja tarkennan taivaalle. Sielläkin liikkuu musta. Yritän miettiä mikä ihme se on, kunnes tajuan että se on lintu. Sen on pakko olla lintu. Sitten näen sen kahtena, mutta se on toiveajattelua ja kuvitelmaa. Se on yksi kokonainen musta lintu joka liitää. Varpaani ovat kylmästä siniset ja nenä on vihdoinkin puoliksi tukossa. Kahvi on mustaa ja öljyistä, maidotonta. Haen vaatehuoneesta villasukat. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa hyvinvointiini.

Unettumuus on peltoaukea ja humalaisen uni. Istun Muusan kanssa reunalla ja kuuntelen. Muusa polttaa kaikki tupakkani. Minäkin poltan. Muusan rauha rauhoittaa vähän itseäni, vaikka väistelenkin sitä. Haluan olla juuri näin osaton ja möhkälemäinen marttyyri. Muusa antaa olla. Minulla on paha olla. Muusa tuskin edes huomaa päälläni lojuvaa marttyyria ja itsemurhaani. Meillä ei ole mitään toivoa. Meillä on punaviiniä ja tupakkaa ja jossain meillä on Vuoremme. Puhumme siitä ja William Shatnerista. Naisista. Myrskystä. Jostakin, en minä tiedä ja rakkaudesta ehkä. Tämä puhe pitää minut hereillä ja maailmassa. Olkoonkin tärähtänyt maailma. En voi edes kiistää rakkauden olemassaoloa, kun se leijuu kuitenkin tässä ympärillämme, joka henkäyksessä. Olen voimaton hengityksen edessä, se voittaa aina, lyö itsensä läpi. Rakkaus on, ikävä kyllä, kaikkea paskaa. Ja paskaa on aina. Kahvi on jo kylmää ja juon sen silti. Varpaat lämpenevät.

En pidä siitä miten rakkaus ilmenee suurena olemattomuutena. Minulta ei tietenkään kysytä. Minun tunteillani ei ole mitään väliä. Niitä ei ole olemassa muutoin kuin minussa. Antaisin ne mielelläni pois, mutta kukaan ei tee niillä mitään. Ne ovat täysin tarpeettomia. Ongelmajätettä. Tiedän kuinka rakkaus olemattomuudellaan voi vallata mielen, tappaa ja kiduttaa. Voisiko se joskus tuoda tullessaan jonkin pienen hyvän jutun, konvehdintapaisen suupalan, unentäyteisen yön ja hipaisun toisen ihmisen ihoa? Rakkaus sanoo, että periaatteessa tämä kaikki on mahdollista. Katso nyt noitakin ihmisiä, kuinka rakastuneita ne ovat ja kuinka iso niiden suklaarasia on. Ja katso noitakin, kuinka ne hymyillen taluttavat toisiaan läpi vuosien ja avaruuden. Katso ympärillesi, kyllä se on mahdollista. Rakkaus on kaikkialla.

Vaadin sitä toteuttamaan kaikki pikkuiset toiveeni ja se kohtelee minua samalla intesiteetillä ja ruokottomuudella kuin universumi. Ampuu aivot pihalle ja lataa taas. Osoittaa sormella haavoihin, arpiin ja isoihin mustiin aukkoihin minussa, törkkii mätäneviä kohtia. Se pakottaa sovittamaan ylleni vielä tätä yhtä uutta osattomuutta. Vanha kun on jo vähän repaleinen.