Muusa soittaa iltapäivällä. Ja nauraa räkättää korvaan. Epäreilua. Senkin imbesilli ja hymyilevä ystävä rakas. En selviä selviän. Puhumme matelemisesta ja korjausliikkeistä. Universumin kyvystä kyykyttää meitä isolla kädellä. Henkisestä elonkorjuusta, joka ei olekaan omamme, vaan liru isoa virtaa. Nöyrtykää, senkin pienet villi-ihmiset, jotka luulette kaiken olevan käsissänne! Kyllä me nöyrrymmekin, mutta meissä molemmissa elää kipinä ja liekinheitin. Ja kummassakin ripaus vimmaista halua opettaa ja pelastaa. Minussakin elää yhä itseeni nähden kaksinkertainen marttyyri, vaikka olen puhunut sitä vuosikausia pois. Muusassa elää jonkinlainen Jeesus ja agitaattori. Ja meissä molemmissa vielä se pieni lapsi, jota itse ainakin nuijin hengiltä minkä kerkiän. Nämä tyypit eivät aina ole parasta seuraa. Onneksi nyt ovat, sillä nauru pysyy jotenkin läsnä, vaikka sitten taas johdattaakin äkilliseen itkuun.
Todellisuudessa mikään ei ole käsissämme. Ainoastaan oma suhtautumisemme on. Se langettaa vielä monta, omasta mielestämmekin pöyristyttävää tuomiota. Muusa on voimantunnossaan ärsyttävän aurinkoinen ja koska olen tällainen ihmisimuri ja tunnesieppari, nappan sen tunteet ja nukun itseni tainnoksiin. Unesta tulee niin pitkä ja hyvä, etten halua illallakaan vielä herätä. Kenenkään muun kärsimyksillä ei ole minulle mitään väliä. Ja minä sentään pidän itseäni empaattisena. Oma kärsimykseni on ilmeisesti sitä kaksinkertaista marttyyrianikin suurempi. Taidan hankkiutua siitä eroon.
Osattomuuteni on hyvin pientä. Minulla on tässä kaikki mitä voi toivoa. Paitsi kahvi loppui juuri, mutta minulla on kuitenkin keinoja saada sitä lisää. Aikoinaan murskaksi hiottu ihmisyytenikin on hiljalleen rakentunut vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Minulla on satunnaisia rohkeudenpuuskia juosta vaikka päin seiniä. Unohdan joskus, että sellaisesta on seurauksia, mutta jos pohtisin seurauksia en ottaisi askeltakaan. Olisiko niin parempi? Ihmisruumis ja -mieli on luotu kestämään. Se on puutteellinen sekasotku ja kokonaisuus, joka on viskattu maailman virtaan ajelehtimaan ja sen luoja on varmasti ollut esimerkillinen sekakäyttäjä. Pyydä siltä sitten armoa. Hah.
Kaiken unen ja rään ja itkun jälkeen soittaa Johnny Depp ja pyytää anteeksi. Minä räin sen korvaan ja annan anteeksi. Olen iloinen, että siinä on tarpeeksi miestä. Ihmistä. Yritän olla valottamatta omia tunteitani, etten pelota sitä nurkkaan. Ei sen tarvitse tietää nyt enempää, eikä minun kannata olla tämän enempää hädissäni. Jatkuva nousujohteinen pähkähulluus ja rehellisyys on aivan perseestä. Samalla unohtaa sen, ettei ole yksin tässä virrassa. Kaikki ovat. Sitä ei voi ohjailla kuin kevyesti räpiköiden omalta osaltaan. Minä taidan olla kipeän rakastunut, mutten kuitenkaan ymmärrä, että samalla tapahtuu Johnny Deppissäkin jotain, mihin en voi mitenkään vaikuttaa, mutta joka tapahtuu osittain minun ansiostani. Eikä se mitä tapahtuu ole minulle välttämättä suosiollista. Oikeastaan se ei liity minuun mitenkään. Ehkä se on Johnny Deppille suosiollista. Olkoon niin. Kipu johtuu siitä, että käännän kaiken yhdeksi valtavaksi osattomuudeksi. Miksi en vain kohauta hartioita ja käännä katsetta pois. Ai niin ne omat tunteet.
Samalla maailmani rakkaimmat ihmiset liikkuvat juhlavalaistuksessa liepeilläni ja ottavat minut syliinsä. Varsinaista osattomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti