Sanon Muusalle, että litistyn sittenkin tämän ylitseni vyöryvän vihan alle. Ja sitten itken. Istun bussissa. Voi bussi parka, se litistyy liiskaantuneen minuni alle. Olen unohtanut syödä. Sanon Muusalle, että sen täytyy muista syödä ja mennä nyt nukkumaan. Ehkä myös hengittää. Vuori sanoo, että tekstailu vain mutkistaa asioita, kaikki menee enemmän solmuun. Ja minä tekstailen sitten ihan vähän vain itselleni. Se helpottaa. Nukun viisi minuuttia ennen Iisalmea ja herään asemalla. Olen jättänyt turvavillatakkini jonnekin. Ennen töitä käyn kirpparilla ja ostan punaisen villapaidan, koska palelee niin paljon. Se päällä olen vielä vieraampi itselleni ja vieras kaikille. Suorastaan jouluinen.
Lapset rauhoittavat minut hetkeksi. Kaikki nämä tytöt ovat kauneuden ja viattomuuden lähde. Minä olen iso, rikkinäinen ja vääränvärinen viallisuus, paitsi tässä. Yksi uusista lapsista kertoo, että tietää jo nimeni ja kuka olen, koska kaveri on tehnyt minusta näytelmän koulussa. Selviää, että se oli sittenkin esitelmä. Olen vähän poissa, mutta vain sen verran, etteivät tytöt huomaa. Istun silti lähemmäs kaikkia ja kokeilen, voisinko salaa imaista viattomilta lapsilta energiaa. Se onnistuu.
Vasta junassa alan taas itkeä. Olen onnellinen ihmisistä joiden pelkkä olemassaolo pelastaa minut kun tunnen repeileväni. Ne eivät pelkää minua, eivätkä tunteitani tai itkuani tai oikeastaan mitään minussa. Olen oppinut luottamaan niiden olemassaoloon. Siihen meni reilut 40 vuotta. Haen kaupasta lisää ruokaa lapselle ja unohdan taas syödä. Ei ole nälkä. Ehkä nälkäni on loppuun kaluttu. Sanon Vuorelle, ettei pitäisi olla enää ikinä minä ja suora. Se muistuttaa minua että kyllä pitää, kun en oikein muuhun pysty. On outoa pitkästä aikaa olla valmis mihin vaan. Matelemaan, nöyrtymään, avautumaan ja anelemaan.
Yö kuristaa. Itken tunnin. Tärisen koko päivän skarppaamisen pois kehosta. Päätä särkee. Miksi minun täytyy kannatella itseäni. Miksei kukaan jo tule ja ota välillä minua syliin. Edes minuutiksi. Nukahdan nälkään. Aamulla se on poissa. Lattialla on kasa nenäliinoja. Olen levännyt. Herään puolitoista tuntia ennen kelloa. Puhelen hiljaisella äänellä, siivoan sotkuni, lähetän taas tekstiviestin ja keitän toisen pannun kahvia. Salama iskee pään läpi. Ajantaju herää. Luulen, että olen ollut tässä vuoden, mutta olen ollut vain muutaman päivän. Naurattaa. Seuravaksi itsemurhattaa. Menen parvekkeelle tupakalle ja säikähdän lasista heijastuvaa naista. Tarjoan sille lisää kahvia. Hei sinä epätoivon ilmentymä, vietetäänkö taas päivä yhdessä? Yritän rakastaa sinut piloille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti