Maailma pysähtyy

Luulin että Johnny Depp on se hyvä mikä minulle tapahtuu, mutta en voinut tietää, että minä olen se paha mikä Johnny Deppille tapahtuu. Nyt asemoidun reippaasti olemaan se paha ihan konkreettisesti ja käyttäytymään sen mukaan. Pohdin keinoja sulkeutua pois tästä ihmisyhteisöstä. Ja pitämään pääni kiinni. Rukoilin eilen illalla jo Jumalaa, eli nyt on kaikki tehty. Silitin myös verhoja. Kummastakaan ei ollut sanottavasti apua, mutta menihän se aika niinkin. Ei huvita olla yhtään mitenkään, mutta en voi sillekään mitään. En voi kuolla tai hautautua, koska lapsi ja kissa jäisivät orvoiksi piruiksi, eikä kukaan enää koskaan olisi niille paska äiti.

Kokoilen raajojani ja keitän lisää kahvia. Hutera flunssan jälkimaininki tutisuttaa ja käveleminen on pelkkää keinumista tuulen mukaan. En katso ketään silmiin. Lämpö on laskenut kokonaan. Kadotin kissan parvekkeelle. Siitä tuli pörhöisä. Se antoi ehkä anteeksi. Luin eilen artikkelin, joka valaisi sitä, kuinka kissat tosiasiassa paskat välittää ihmisistään. Luin eilen kirjallisen runoja, joissa oli useassa kohtaa ilta ja melankolia ja jotakin pysähtynyttä ja menetettyä ja jotakin arkista ja työtä. Voitelin lapselle leivän, siivutin kurkkua päälle. Kahvinne olkaa hyvä.

On paras olla vannomatta mitään. Että ei koskaan enää ikinä mitään. En koskaan enää ikinä halua olla missään. Laitoin jo puhelimen äänettömälle ja annoin sille useamman siivun välimatkaa. Oppiipahan. 

Universumi pakkasi kamansa ja jätti minulle punakynänsä ja pari tussia. Ehkä piirrän niillä kuvia. Ehkä kirjoitan. Aloitin jo uutta listaa. Siinä lukee suihkuverho, lamppujohdot ja kannellinen pyykkikori. Ei viittaa itsetuhoon vaan ennemminkin uuden rakentamiseen. En halua olla seuraava täysin tuntemattoman ihmisen elämään oudosti vaikuttava luuranko. Olen mielihyvin hetken aikaa universumin kynnysmatto ja alleviivattu esimerkki maailman ja naisten pahuudesta, jos se kerran pelastaa jonkun ihanan. Näillä mennään, kultalusikka suussa. Ansaitsisin marttyyrikuoleman, mutta sitä ei ole näköpiirissä.

Puhun illalla P:n kanssa verhoista. Ikkunoista. Lakanoista. Olen hetken rauhassa. On joku joka ei ehkä usko minuun, mutta on lähellä kuitenkin ja ihminen. Kun en enää usko itse mihinkään. Olen kuin säikky lepakko paetessani maailmaa. P sanoo että tavallaan minä olen aika hyvä löytämään hyvin erityisiä miehiä...Sanon ettei minusta ole ikinä tuntunut kenenkään miehen kohdalla tältä. Ja sanon senkin, että taidan sanoa aina näin. Mutta en juuri näin. Enkä koskaan aiemmin ole ollut se minä, joka olen nyt.

Tänään tuntuu etten uskalla mennä ovesta ulos. Lähetän lapsen kouluun, halin ja suukotan. Kaikki on hyvin niin kauan kun en ala kuuntelemaan Tom Waitsia. Vasta kun näen lapsen pyöräilevän pois, ulvon itseni ja naapurit kuuroiksi. Jos sattuu niin sitten sattuu. Eikä kahvikuppi pysy enää kädessä. Kuuntelen vain vähän Tom Waitsia ja katselen aivoihini syöpynyttä kuvaa hymyilevästä Johnny Deppistä. Kyllä, maailma pysähtyy. Kiitos. Anteeksi.