Pää on aamulla ihan sotkuinen. Läpi yön lapioin paskaa. Unipaskaa. Heräsin siihen ja jatkoin taas. Siellä oli jokin muukin elementti, mutta se hautautui siihen paskaan. Vaikka on maanantai, päivien päivä, lupaus kaikesta uudesta, on ensimmäisenä herätessä päässä paska. Toiseksi on kahvi ja kolmanneksi olen jo surffannut elektroniikka-asentamista kolme tuntia ja alan olla valmis kesälomalle. Jota mulla ei siis ole. Tai se oli eilen.
Mun tappomieli johtunee myös pms:stä, jota mä vihaan yli kaiken. Sen tappaminen on helvetin vaikeaa, kun siinä kuolee itse samalla. Mä mietin yöllä, ennen paskahommia, että rakkaudella ei oikeastaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihminen olisi toiselle ihminen. Rakkaus on ihan marginaalista puuhastelua, vähäpätöistä paskaa, sen rinnalla että länsimaisen etiikan lähtökohta voi olla vain ihmisen pyytetön halu tehdä hyvää. Ihan paskaa kyllä sekin. Pyyteetön.
Rakkaus ei oikein istu mihinkään. Sillä ei ole mitään tekemistä hyvyyden kanssa. Eipä kyllä minullakaan ole. Hyvyys sananakin kuulostaa jotenkin hyytyneeltä ja ulokkeettomalta, se on tuulen suhinaa korvissa ja hiuksissa, päämäärätöntä lepatusta. Rakkaus kuulostaa lähinnä perkeleeltä.
Mä yritin selvittää kainalosauvalle käsitystäni rakkaudesta joskus ja kerroin siitä varmaan tässäkin. Sanoin sille että rakastan sitä kuin kuollutta omaista. Nyt mua naurattaa se. Mä sekoitan omat linjaukseni rakkaudelle päivittäin, mutta jokin kiintopiste saattaa löytyä siitä pakkorakkaudesta. Sen edessä ei tarvitse määritellä mitään.
Olen siis mahdollisimman kaukana rakkaudesta. Jossain on silti sellainen inhimillinen toive olla vain näin ja tulla rakastetuksi. Mulla on tänään vähän sellainen olo, että haluaisin olla kuollut omainen. Ymmärrättekö te kuinka vaikea yhtälö se rakkaus tässä tapauksessa on?
Mä en ymmärrä kyllä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti