Mä päästin öisen masennuskauden vuorotteluvapaalle ja otin tilalle ikäkriisin. Tai se oikeastaan vain jäi tänne nurkkiin pyörimään.
Näin yöllä unta pienestä pojasta. Levitin sen jalkoihin aurinkorasvaa. Heräsin oman ihoni kihelmöintiin. Mun ihoni taas kihelmöi todellisuudessa siksi, että mulla on punkinpurema jalassa, mutta aamulla neljältä, kun on aika vanha ja unenpöpperössä ja näyttää peilissä Nekromantikin pääosanesittäjältä, on helpompi ajatella että tämä on jotakin muuta kuin tätä kaikkea nyt. Että tämä on nyt viimeinen ikäkriisi sitä sarjaa, kun keho kertoo lapsista ja niiden puutteesta. Tai eihän mulla mitään puutetta ole, mulla on lapsi. Enkä mä edes pidä lapsista, sellaisena yleisenä joukkona, vauvoina tai minään muunakaan. Ihmisinä joskus.
Muistelin yöllä, miten mä makasin alastomana valaana autiossa saaressa, hautautuneena hiekkaan, poika kohdussa. Keitin nuotiokahvia ja mietin miksi oon ihan märkä, vaikka on helle. Mun rinnat alkovat juuri silloin vuotaa maitoa ja mä jotenkin liikutuin itsestäni ja asemastani. Kaikki se lämpö siinä hetkessä. Helle ja kuuma maito, kahvi.
Aamulla katsoin lasta kun se pakkasi reppuun ongen ja madot, hymyili kun toivotin kalaonnea ja tajusin virheeni, korjasin sen kiljuen pitkiksi siimoiksi. Kahvipannu kiehumaisillaan yli hellalla, kuuma maito, nouseva helle. Sanattomuus hetkessä ja onnessa. Että mulla on toi. En voi vain kuolla kun tuo on minun. Eikä voi omistaa, tarrata kiinni, pitää ikuisesti lähellä itseään.
Yritän olla itkemättä ja jaksamatta. Kampaan yötakkuja pois itsestäni, kaipuita, kiimaa ja ikävää pois iholta ja hiuksista. Olen ei mitään ja juuri kun olen olemaisillani sitä, olenkin kaikkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti