Maton alta kuuluu ääniä

Sain itseni juoksuun vasta illalla kymmeneltä. Tekipä se hyvää. Juoksin pois palan kurkusta. Joskus en oikein käsitä, millä energialla tämä oma elämä yhä vaan kulkee. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Saatan viritellä hirttosilmukkaa, mutta samalla vedän lenkkareita jalkaan ja olen jo poissa. Ei silläkään ole mitään väliä.

Valoisaan aikaan itsesäälillä ei ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia  murhayrityksissään, mutta pimeässä ja lumessa en ole niin vahvoilla. Mutta eihän mun pitänyt selvityä. Unohdin jo ettei tarvitse. Tässäkö on se käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta? Taaskaan? Kuka kirjoittaisi ne action-kohtaukset? Joku joka on siihen erikoistunut? Sitten tulee helikopterin lapa ja katkaisee kuilunreunalla roikkuvalta naiselta pään, mutta nainen ei koskaan irrota otettaan.

Mietin juostessa rytmiä, kipitin vähän, harpoin, juoksin takaperin ja sitten ihan hiljaa, lopulta kävelin ja jäin seisomaan hikeen. Mietin huonoutta, noloutta ja alemmuutta. Sitä oli vähän pinnalla sanoissa ja teoissa viikonloppuna. Ahdistavaa. Yritän puistella sitä pois itsestäni.

Minua ahdisti myös Kirkkopäivien reppuselkäiset kristityt haahuilemassa mun hoodeilla ja Jumalan sana, joka soi vaimeana torilla. Jos minulla on Jumala, se on aina poissa. Kauempana kuin kukaan.

Mietin pakkomielteitä ja addiktioita. Pakko juoda. Pakko naida. Pakko polttaa. Pakko piikittää. Pakko rakastua. Pakko sarjamurhata. Pakko peitellä jälkensä itseltään. Pakko uskoa.

Minusta on karmivan koomista, että kaikesta siveästä tyyneydestä ja siitä vitun sivistyneestä selviämisestä huolimatta, ihminen on vain elukka. Selviytyjärotta. Että mäkin olen käynyt monta vuotta terapiassa ja kirjoittanut satoja sivuja ylös ja alas uniani ja märissyt siinä silmätysten mun terapeutin kanssa, että rakkaus, että inho, että hyväksikäyttö, että apua, ja lapsuus, ne muut.

Ei ole mitään muita. On vain erilaisia välineitä pitää ne muut loitolla. Paitsi ne jotka ovat iholla. Ihottumaa.

Mä inhoan tunteita, mä kieriskelen niissä kuin koira paskassa ja raadoissa.

Mun on pantava nyt tukka kii ja keskityttävä taas olennaiseen. Mä nukahdin yöllä siihen ajatukseen, että maton alta kuuluu ääniä. Mulla on muutenkin viikon verran pyörinyt päässä matto. Se on kyllä kummallista, mutta koska mä en voi mihinkään muuhunkaan luottaa kuin en mihinkään, mä menen nyt etsimään sitä mattoa. Otan nauhurin mukaan. Se on mun seuraava teos.