Vaikka menetyksen määrä olisi vakio, esimerkiksi kaikki, niin se vaihtelee juuri vakautensa vuoksi.

Vuosien saatossa paino muuttuu painavammaksi ja kun kaikesta taakasta joutuu luopumaan kerralla, taas kerran, tulee hirveää jälkeä.

En koskaan tiedä milloin romahdan. Tiedän vasta kun olen romahtanut.

Sitten tulee suostutteluvaihe, lempeät rakkaat ihmiset suostuttelevat minut hoitoon. Suostun. Menetys muuttuu entistä suuremmaksi kun uskallan särkyä kokonaan rikki ja palasiksi. En tajunnut että sirpaleita on näin paljon. Tällaisena hetkenä sirpaleita on vielä paljon enemmän kuin koskaan ennen. Lohduttoman paljon. Uskon etten saa millään itseäni ehjäksi enää.

Ei minun tarvitse. Kuka meistä on ehjä?

Istun A:n työhuoneella koko illan. Puhe kangertelee, mutta muuttuu sitten elävämmäksi. Minulla on määräaika, jonka puitteissa romutun. Itken ja puhun. Sitä edeltäville öille ja päiville minulla on lista elokuvia. Lisään aamulla salaa yhden.

 Dallas Byers Club
The Wrestler
Behind the Candelbra
Louder Than Bombs
The Lobster
Eternal Sunshine of the Spotless Mind

En voi suositella The Lobsteria kenellekään.

Puhun aamulla P:n kanssa siitä, kuinka viha ja inho eivät koskaan auta tai vie mitään eteenpäin. Minä olen vihaton ja inhoton. Annan yhä itselleni luvan rakastaa ja antaa sen painon painaa hukuksiin. En voi muuta. Minua autetaan silloinkin kun olen jo hukkunut.

Isän ääni on hävinnyt. Ulkona sataa lunta. Iho on lämmin. Tärisen. Lumisade loppuu. Sanat palaavat.